KRJ vain tarinaluokkia

Osallistujien tarinat!

LUOKKA 1

Lilja (VRL-3223, FSRa) - Ruiskukan Lumimies VH-39039
On kirpeä ja kuulas syysaamu. Hengitykseni höyryää valkoisena savuna ilmassa kulkiessani hiekkatietä eteenpäin. Askeleni rasahtelevat kovettuneiden kivien päällä rikkoen hiljaisuuden. Koko maisema seisoo, kaikkialla on tyyntä ja rauhallista. Kuura kimmeltää paljaiden puiden oksilla jäisinä timantteina.

Kiristän vauhtia kylmyyden pyrkiessä takkini kaula-aukosta sisään. Voin jo tuntea ihollani tallin lämpimän henkäyksen, lähes tuoreiden heinien tuoksun ja kuulla hevosten tasaisen heinän rouskutuksen. Syksy on niin ihanaa aikaa. Juuri tämä hetki, kun vesisateet ovat lakanneet ja kurakelit väistyneet. Vielä ei kuitenkaan ole talvi, vaan edelleen voin treenata kentällä ulkoilmasta nautiskellen.

Myös hevoset nauttivat syksystä. Niillä ei ole enää kuuma, kuten kesähelteillä, muttei myöskään kylmä, kuten talvisin. Hirvikärpäset eivät käy kimppuumme maastoretkillä, eikä metsästäjiäkään tarvitse pelätä. Voimme nauttia olostamme täysin siemauksin, kun kuljemme löysin ohjin pitkin sänkipeltoja ja metsäteitä.

Iloisesti vihellellen ja pää täynnä suunnitelmia saavun lopulta tallin pihaan. Hevosista tallissa on vain pari tammaa varsoineen, pienokaiset kun saattaisivat palella pihalla. Muut otukset saavat viettää koko talven pihatossa, mikäli säät sen sallivat. Talviturkki kyllä riittää omistamillani roduilla, siitä ei kannata kantaa huolta. Näin ollen suuntaankin kulkuni kohti talvitarhaa, missä shettisorini Pyry majailee tammalaumansa kanssa.

Valitettavasti kirpeä yöpakkanen ei ole ehtinyt ajoissa käytössä kuraantuneeseen pihattoon, ja menee hetki, ennen kuin ymmärrän ruskeahkon karvamammutin olevankin kimo ponini. Erinäisiä ei-niin-kauniita lausahduksia päästellen haen orin sisälle talliin, missä kiinnitän sen käytävälle kiinni. Eipä tässä muu auta, kuin käydä takkuisen ponipalleron kimppuun.

Tunnin ähellyksen jälkeen alan vähitellen erottaa ponin kaiken tuon turkin alta. Samalla kiroan alimpaan maan rakoon pitkät ja paksut jouhet, kimon turkin, sekä ennen kaikkea syksyn, tuon viheliäisimmän hevosenomistajan vuodenajan!

NEO (VRL-2753, BelRa) - Phoebe LOCK
Sataa. Ropisee kattoa vasten. Pakko päästä ulos.
Rummutus jatkuu tallin katolla. Musiikki soi. Tallin perältä kuuluu hörähdys.
Valot syttyvät väsyneesti. Kukaan ei ole antanut niiden loistaa kesällä. Askelista jää jälkiä lattiaan.
Salvan karahdus ja oven narahdus. Ruunikon turpa työntyy oven ja karmin välistä ulos.
Uusi hörähdys ja pieni hirnahdus. Sade soittaa katolla.
Tasainen kalahtelu kun kaviot lyövät kovaa lattiaa.
Tallin ovi valittaa auetessaan. Vesi tanssii alas ruskeille, keltaisille ja punaisille vaahteranlehdille.
Askelten kahinaa märillä lehdillä. Hörähdys.
Musiikki soi soi soi. Ruskea karva muuttuu sateessa mustaksi.
Pinkit hiukset huuhtoutuvat vaaleanpunaisiksi. Meikki leviää kirjavaksi sateenkaareksi.
Haan portti nauraa, riimu kilahtaa lukkoa vasten.
"Syksy on taidetta, Phoebe."

Kukka (VRL-5293, YTL) - Knight for the Ladies AET VH-16399
"Märkää ja kurjaa..." vastaa Nikke hevostoverilleen jotka pohtivat yhdessä syksyn merkitystä. "Puiden lehdet muuttuvat täysin ihmeellisiksi, pelottavia lätäköitä tulee maahan, tuore ruoho käy vähiin..." Nikke toteaa katsellen ympärilleen. "Ei ei ei.. Olet nyt täysin hakoteille. Etkö ymmärrä? Luetko ikinä Pollea? Syksy on hevosille melkein parasta aikaa. "hevoskaveri toteaa ja huokaisee Nikkeen ja katsoo tätä hieman pettyneenä. "Nuo lehdet jotka putoilevat, tuovat kauniit värit maahan ja tuovat taas ensikevään ruohosta paljon tuoreenpaa. Nuo vesilätäköt, jotka ammottavat suurina keskellä kulkuväyläämme ovat loistavia ihmisten höynäytys apu välineitä. Kun ratsastaja luulee että menet aivan suoraa, hyppäät joko lätäkön yli, kiellät sen tai vaikkapa kierrät. Se vasta on hauskaa kun ratsastaja löytää itsensä kuralävestä! Sitten hekin tietävät miltä tuntuu olla laitumella kuraisina, pitäisivät meitä mieluummin pihalla vapaana niin emme saisi riviä tai muuta vastaavaa. Pian meidän kauramäärämme lisääntyy ja saamme muutakin mössöä, minua ainakin alkaa tämä vihreys jo ottamaan päähän." Heppa toteaa ja Nikke katsee sitä mietteliäänä. "Saatat vaikka olla oikeassa. Enpä olekaan ikinä ajatellut tätä kaikkea kauhuutta noin. Hei tuolta tulee mamma, ehkäpä me menemme tänään sinne 'syksyiselle' maastoretkelle...

Hetken kuluttua Nikke ravaakin jo laitumen viertä ja naureskelee kaverilleen. "Olit täysin oikeassa, syksy on MAHTAVAA aikaa." Nikke pärskii ja heiluttelee päätään. "Muistitko tehdä siis sen vesilätäkkö tempun? Mitäs minä sanoin..." Hepo toteaa. "No ei nyt aivan niinkään. Näin sellaisen pienen sammakon joka hyppäsi vesilätäkköön, ennenkuin kerkesin edes vettä kiertämään. Kaksi temppua samalla iskulla, pitäisi varmaan ryhtyä sirkushevoseksi..." Nikke sanoo ja röyhistelee rintaansa.

Kukka (VRL-5293, YTL) - Demir Guw VH-31033
Rautias tamma seisoskelee vanhan ison puun alla nauttien kesän viime säteistä. Syksyiset rauhalliset maastoretket ovat tamman mieleen. Syksyllä pääsee vielä viimeisiä kertoja uimaan pitkiä lenkkejä veneen perässä, ja niitähän tämä tamma rakastaa.

Lehdet putoilevat koivuista veteen ja Kuu katselee lehtiä hämmästyneenä ja koittaa ottaa niitä suuhunsa. Juuri kun tamma on saamassa lehteä, turpa painaakin lehden veden alle. Mitäpä meidän fiksu heppamme tähän keksii? No, eikös kannatakin sukeltaa päänsä kanssa kokonaan veteen ja pyydystää lehti sukeltamalla. Kuu söi lehteä oikein tyytyväisenä pää ylväästi korkealla keksinnöstään. Nykyään Kuu sukeltelee vähän väliä lehtiä veden alta tai muita kasveja. Niin, onhan siinä syksyssä siis jotain hyvääkin :)

Seafairy (VRL-5092, KaRa) - Patchy Chipper
Oli kaunis aamu ja mukava syysilma. Olin ratsastamassa Patchy Chipperillä, eli Sirulla. Siru oli erittäin pirteällä tuulella ja hypähteli sinne tänne ja kiihdytteli ihan omia aikojan. Olimme peltoteillä ja välillä hyppelimme tielle tehtyjä matalia maastoesteitä. Yhtäkkiä kuulimme hirnuntaa ja ihmettelin sitä kovasti, sillä tietääkseni lähi mailla ei ole muita hevosia Sirun lisäksi. Sirukin valpastui ja suuntasimme automaattisesti ääntä kohti johtavalle polulle. Hetken päästä tulimme pellon keskellä olevalle kullankeltaiselle aukealle jossa seisoi yksin kaunis arabitamma, Sirua ainakin 30 senttiä korkeampi. Siru katsoi sitä vähän uhitellen ja hirnahti saaden hevosen hätkähtämään. Onneksi arabi ei kuitenkaan lähtenyt mihinkään, vaan jäi seisomaan paikoilleen. Sillä oli riimu päässä, mutta riimunnarua ei näkynyt. Laskeuduin Sirun selästä ja sidoin ohjat nopeasti puhun. Lähestyin hevosta rauhallisesti jutelleen ja sain sen kiinni. Talutin hevosen Sirun luo ja kaivoin satulalaukusta riimunnarun, jota pidin aina mukanani. Nousin Sirun selkään ja lähdin ratsastamaan arabi vierelläni.

Kun pääsimme tallille, soitin heti italian eläinsuojeluyhdistykseen ja kyselin, olisiko mahdollisesti tullut ilmoitusta kadonneesta arabitammasta. Sinne olikin tullut ilmoitus perheeltä, jonka hevonen oli kadonnut pari päivää sitten. Eläinsuojeluyhdistys soitti heille ja pian he olivatkin jo Dunja Coloresin, tallimme, pihassa hevoskuljetusauton kanssa. He pystyivät todistamaan, että arabi kuului heille ja tamma lähti heidän mukaansa. Onneksi tämä selkkaus päättyi onnellisesti, ajattelin ja toivoin, ettei Siru koskaan lähtisi omille teilleen.

LUOKKA 2

P-Chan (VRL-1520, FSRa) - Hilarius VH-46714
Syksy. Se on juuri sitä aikaa, kun ennestään melko hiljaiselta tilalta kuuluu normaalia enemmän mekkalaa. Ja jostain kumman syystä kaikki se melu ja kiroilu tulee yleensä yhden ihmisen suusta. Omistajamme P-Chanin. Itse asiassa en oikein ymmärrä, miksi ihmeessä hän asustaa vieläkin täällä korvessa, jos siitä on niin paljon vaivaa. Ainakin mitä hänen puheitaan kuuntelee...
  Aloittakaamme normaalista luonnon kierrosta - puiden lehdistä ja sateesta. Jokainenhan tietää, että puut pudottavat lehtensä talveksi vähentääkseen turhaa veden haihtumista tai jotakin siihen suuntaan. Niin myös täällä, eikä siitä pitäisi olla ongelmaa. Paitsi P-Chanille. Hän valittaa sellaisista asioista kuin lehtien haravointi, mutaiset tarhat ja laitumet, meidän jalkojemme putsaaminen, ratsastaminen kaatosateessa ja pikkutien reistaileva huoltojoukkio. Ei, ei hän huomaa että ME täällä seisomme yötä päivää keskellä kaatosadetta, ja ME rehkimme hänen pyynnöstään siinä liejussa jota kutsutaan kentäksi. Aika pikkumaista, täytyy sanoa.
  Toiseksi ovat kylmenevät ilmat. Jos minulta kysytään, niin kirpeys on mukavampaa entä paahtava helle. Ajattele nyt! Saat kasvattaa paksun paksun talvikarvan, syödä enemmän heinää pysyäksesi lämpimänä ja lumien tullessa poikkoilla kinosten keskellä kavereiden kanssa. Aivan mahtavaa, eikös? Noh, ei P-Chanin mielestä. Hän valittaa heinän kulutuksesta, kylmistä tallipäivistä, palelevista käsistä, kinatessa hajotetuista loimista ja sun muista joutavista asioista.
  Varmaan jo käsität, miksi häntä on vaikea ymmärtää. Ja kuunnella. Jonkun pitäisi ehdottomasti tiivistää hänelle, miksi esimerkiksi maneesin rakennus olisi todella hyvä idea. Tai samantien muutto etelämmäs, vaikka Kanarialle. Kelpaisi kyllä meikäläisellekkin..
  "Hilarius, tuu tänne poika! Mennään maastoon piitkälle lenkille, ja katsellaan vähän ruskaa, eikös?"
  Niin, no, jos ihan kunnolla ajatellaan, niin kaikkine haittoineenkin hän tykkää asua eniten juuri täällä. Ja hyvä niin.

Nekku (VRL-6917, EnRat) Leivs Stillhet
Seisoin mutaisessa tarhassa silmät kiinni, lähes nukkuen. Vettä tihutti taivaalta, mutta onneksi sadeloimi suojasi minua pahimmalta kastumiseslta. Kuulin askelia, ja nostin päätäni. Päästin pienen hörähdyksen nähdessäni emäntäni rämpivän minua kohti melko innottomasti. Hän kutsui minua, mutta minäpä en vielä halunnutkaan takaisin sisälle. Lähdin ravaamaan tarhan pienen laitumeni toiseen päähän, ja Nekku tuli perässäni.
-Huhuu, poni hei, tänne päin! Ressu, heti tänne! kuulin huutoja takaani, ja päästin iloisen hirnahduksen. Lähdin pukkilaukkaa Nekkua päin, joka yritti hypätä eteeni, mutta tein onnistuneen väistöliikkeen, joka oli kaataa Nekun selälleen märkään maahan. Ihmeekseni hän pysyi pystyssä, mutta omat kavioni liukuivat mutaista maata pitkin niin, että kaaduin istumaan. Hetkessä olin taas jalkeilla, ja tein sarjan pukkihyppykä laitumen portille. Nekku käveli minua päin kasvot punaisina.
-Nyt saa loppua hevosenleikki, kuuletkos, Leivs Stillhet! Heti tänne! Ei, ei Ressu! Älä edes yritä avata porttia! Loistava tuuma, ajattelin ja työnsin Nekun raolleen jättämän portin auki. Kerrankin emäntä sai hyvän idean!

Laukatessani tallipihalle huomasin porkkanoita täynnä olevan pussin, joka lojui tallin oven edessä. Nami, välipalaa tässä jo kaivattiinkin! Nappasin muutaman porkkanan suuhuni, ja mussutin niitä hetkisen. Sitten lähdin ravaamaan kauniin Daisy tamman karsinan luo. Yhtäkkiä Nekku oli edessäni, mutta en ehtinyt ihmetellä sitä, sillä minun täytyi lähteä karkuun. Juoksin tallin taakse, ja kuulin Nekun seuraavan minua. Kipitin nopeasti omaan karsinaani kierrettyäni tallin, ja jäin sinne seisomaan väsyneenä. Kuulin Nekun huhuilevan minua pihalla, mutten jaksanut vastata.

-Missä se voi olla? Nekku ihmetteli hädissään. Hän juoksenteli tallin ympäristössä hetkisen, tarkasti kaikki tarhat, maneesin ja kentän. Minua ei näkynyt missään. Joskus ihmiset ovat kyllä tyhmiä, miksei hän tullut katsomaan tallista?

Tallin ovi kolahti. Kuulin Nekun tulevan sisään. Hän huokaisi, ja vaistosi hänen surunsa. Kaipa minäkin olisin surullinen, jos poni karkaisi, mutta koska olen poni, en voi ajatella niin..
-Ressu? Nekun ääni kuului. Hörähdin hiljaa.
-Voi, oma pieni höpsö ponini, täällähän sinä olet! Nekku hyppäsi kaulaani onnellisen oloisena. Ihmeellisiä nuo ihmiset. Ensin tulevat apeina sisään ja hevosen nähdessään melkein pyörtyvät onnesta! Minä aloin heilutella topakasti päätäni, ja pian kaikki hevoset, minä myös, rouskuttivat heiniä onnellisina tallissa. Mitäköhän huomenna keksisin? No, sitä täytyy ajatella huomenna. Tämä oli niin erikoinen ilta, etten jaksa miettiä yhtään mitään..

NEO (VRL-2753, BelRa) - Agata Jewel VH-21910
Syksy on taas saapunut. Se on tuonut sateet niin kaupunkejen kolkoille kaduille kuin maaseudun kaurapelloillekin. Se on kylmä, sateinen ja kamala, mutta silti se on myös uskomattoman kaunis ja virkistävä. Yhtä kaikki syksy tarkoittaa kaikille jotain.
Minä kävin tänään maastossa Agatani, oman Agata Jewelini kanssa. Meille syksyn merkitys on suurempi kuin monelle muulle. Tämä syksy merkitsee sitä, että meidän yhteinen aikamme käy vähiin. Nuori tammani on huipputekijä. Se muuttui voittamattomaksi hyppääjäksi kaksi vuotta sitten. Olimme huipulla. Voitimme kaikki. Sain huikeita ostotarjouksia.
Huippuaikaa kesti vain yhden ainoan vuoden. Sitten tuli syksy. Viime syksy. Harjoittelimme tavalliseen tapaan esteitä viikonloppuna. Minun kaunis Agatani tuntui jälleen vahvalta, luotettavalta, mutta samalla niin hauraalta ja kevyeltä. Prinsessani, kuin kristallinen perhonen, se antoi siipiensä lepattaa syksyn lehtien tavoin, sen laukka-askeleet takoivat märkää maata ja lennättivät mutaa korkealle ilmaan kun lähestyimme sateessa jälleen uutta estettä. Agatani lensi. Tai ainakin se tuntui siltä.
Me kaaduimme. Kaiken piti mennä hyvin. Meidän piti harjoitella vain helppoja esteitä. Ei voinut olla mahdollista, että kaunis Agatani, mahtava voittamaton ratsuni makasi nyt tuossa likaisena ja tärisevänä. Sinä hetkenä kun nostin tammani ilmeikkään pään syliini, kirosin koko syksyn ja liukkauden.

Nyt, kun ratsastan täällä syksyssä ja tapauksesta on vuosi, olen onnellinen että niin kävi. Tottakai kärsimme molemmat vammoista pitkään sen jälkeen: minä murtuneesta jalasta ja prinsessani polviviasta. Me emme enää koskaan hyppää yhdessä. Meidän ruumiimme eivät kestäisi sitä. Nykyään jokainen syysaamu kun tämä minun kaunottareni käyskentelee haassaan syksyn lehtien kaikkien sävyjen värinen tammavarsa perässään, kiitän onneamme siitä, että olemme molemmat elossa. Lisäksi kiitän syksyä, sitä liukastumista syksyn satamaan lätäkköön siitä, että minä näen Agatani, rakkaimman eläimeni ja ystäväni hevosena, tuntevana ja elävänä olentona enkä ainoastaan trimmattavana koneena.

Käännän tottelevaisen ratsuni pois estepolulta, pienemmälle haaralle. Katsomme molemmat kaipaavasti esteitä, mutta käännämme kuitenkin katseemme eteenpäin. Meitä odottavat taas uusi syksy, uusi elämä ja uudet haasteet. Ehkä jonain päivänä nykyisen ystäväni, entisen robottini varsasta tulisi huippuhevonen. Ehkä se olisi tarpeeksi arvokas kantamaan Agata Jewelin nimeä.
Ehkä annan varsan nimeksi Fall Jewel.

mä,,..,, (VRL-6263, SsRa) - Letter of the alphabet
Ruskamaisema avartui silmieni edessä. On aikainen aamu, aurinko pilkistää vain vähän jylhien mäntyjen ja kuusien takaa. Lämpöasteita ei ole paljon, mutta se ei minua haittaa. Olen pukeutunut lämpimästi, avaan tallin oven. Näen kahden unisennäköisen hevosen kurkistavan karsinoiden ovien yli. Menen niistä toisen luokse. Tämä toinen on ikioma orini, Leevi, tai oikeastaan Letter of the alphabet, mutta ei sillä niin väliä. Katson Leevin unisiin silmiin ja se katsoo takaisin minun pirteisiin silmiini. Rapsuttelen oria vähän aikaa, ennenkuin kipaisen hakemassa pehmeän harjan, kaviokoukun, pintelit, satulan ja suitset varustehuoneesta. Avaan karsinan oven hitaasti ja alan sukimaan Leeviä pitkin vedoin. Se selvästikkin nautti. Seuraavaksi nostan kaviot ylös, ja hoplaa vain, kun nekin on äkkiä puhdistettu. Alan hyräilemään itsekseni tuttua säveltä samalla kun varustan Leeviä, joka katsoo minua hieman kummissan. Itsekseni olen iloissani, kun tajusin lähteä näin aikaisin, Leevikin on sen verran unessa vielä, ettei ollut tajunnut alkaa tekemään normaaleja temppujansa. Parempi niin, ajattelin ja tartuin Leevin ohjista.

Laskin jalustinhihnat alas ja mittasin oikean pituuden. Laitoin jalkani jalustimeen ja ponnistin kevyesti korkean puoliveriseni selkään. Kiristin pikaisesti satulavyötä ja Leevi katseli minua kummissaan. Näin aikaisin ratsastamaan, eikä olla vielä edes saatu aamukauroja, vain jotain heinää, ori tuntui sanovan. Hymähdin vain ja painoin kevyesti pohkeeni Leevin kylkeen.

Pitkät ja venytetyt käyntiaskeleet tuntuivat hyvältä istua, mukauduin Leevin liikkeisiin parhaani mukaan. Kaula pitkälle venytettynä hevonen päristeli sieraimiaan ja haukkasi sieltä sun täältä vähän väliä hieman jo kuivunutta ruohoa. Normaalisti olisin Leeviä vähän torunut, mutta nyt en vain viitsinyt. Nautin pienestä hiljaisuudesta, sillä ei kuulunut muuta kuin se tasainen kavioiden kopsahtelu soratiellä. Aika kului. Olimme jo mielestäni kävelleet tarpeeksi kauan. Kokosin ohjat kevyelle tuntumalle ja käänsin Leevin hieman pienemmälle sivutielle, lähtisimme vähän pienemmälle polulle samoilemaan. Leevi puhkui suorastaan intoa, se tunsi polun. Se tiesi, pian saisi ravata, heittää ehkä muutaman ilopukin... Painoin taas pohkeeni hevosen kylkiin, tällä kertaa hieman voimakkaammin. Leevi siirtyi liitävään raviin. Se venytti askeleita, ja toden totta, ei se ikinä varmaan pääsisi tuosta tavasta, ajattelin samalla hetkellä, kun Leevi teki pienen ilopukkinsa. Olin onneksi jo hieman varautunut asiaan ja onnistuin pysymään selässä.

Ravailimme ehkä ikuisuuksilta tuntuvan ajan. Mutta ei se kumpaakaan meistä haitannut, me nautimme molemmat siitä ajasta. Leevi venytteli kaulaansa ja pärisytteli samalla sieraimiaan. Siirsin sen pienillä pidätteillä käyntiin. Pian olisi lenkki lopussa, me molemmat tiesimme sen. Sitä ennen tuli kuitenkin meidän molemman mielestä lenkin paras kohta, laukkasuora. Laukkasuoralla annoin Leevin yleensä mennä menojaan, jopa nelistää täyttä vauhtia.

Annoin laukka-avut ja Leevi lähti nelistämään. Nousin kevyeeseen istunttan ja tunsin kuinka Leevi vain pidensi askeleitaan, nautti vauhdin huumasta aivan niinkuin minäkin. Mutta ilo loppuu aina tässä kohdassa liian lyhyeen. Tallille olisi enää lyhyt matka, joten minun oli pakko hidastaa menohaluinen Leevi käyntiin. Ori pärskytteli sieraimiaan ja venytti taas askeliaan ja kaulaansa. Saavuimme tallin pihaan. Pysäytin Leevin pienellä pidätteellä ja hyppäsin selästä alas. Löysäsin satulavyön ja nostin jalustimet ylös. Talutin Leevin karsinaansa kohden.

Normaalien hoitotoimien jälkeen jaoin kahdelle hevoselle ruokansa ja siivoilin tallissa. Lopettelin puuhiani pieneen kahvitaukoon tallin varustehuoneen "toimistossa" ja samalla tuumailin, olisikohan ideaa osallistuttaa Leeviä näihin näyttelyihin ja tähän laatuarvosteluun..

Karoliina (VRL-1093, KaRa) - Lakeuksien Doña Mercedes
”Joo-o. Kai se on myännettävä. Soon syksy tullu.” Doña Mercedes, ihana tummanraudikko tammani, käänsi kauniin hannoverilaispäänsä ja katsoa tapitti minua aivan ymmällään. Jos se nyt olisi ollut koira, se olisi kallistanut päätään puolelta toiselle ihmetellen ja kosteilla silmillään tuijottaen. Pakkohan minun oli lopettaa harjaaminen ja siirtyä lähemmäs tamman päätä takintaskua kaivellen. ”Hyyyvä flikka… Istu! Maahan!” Minä vitsailin tammalle mahdollisimman pehmeällä äänellä. Mercedes oli yhä hämmentyneemmän näköinen. ”No joo, se oli huono vitsi. Ota tästä, kullannuppu”, sanoin tarjoten herkkusuulle omenanlohkoja. Jätin sen natustamaan makupalojansa ja siirryin itse takaisin harjauspuuhiin. Vajosin jälleen ajatuksiini. Mercedes oli kaiketikin reagoinut sanojeni yllättävään melankoliaan. Herkkänä hevosena se aisti pienimmätkin mielialanvaihteluni. Nyt niitä vaihteluita olikin riittänyt. Mennyt kesä oli ollut poikkeuksellisen raskas. Kesän päättyminen oli aina ikävää, mutta tämä kesä olikin ollut tyystin toisenlainen. Ja se oli päättynyt jo heinäkuun lopussa.

Hain Mercedeksen varusteet satulahuoneesta ja palautin samalla harjat sinne. Olin tavallistakin hitaampi syviin ajatuksiini uppoutuneena, ja Mercedes alkoi kuopia kärsimättömänä. Tummat mietteeni tekivät minusta ärtyisän. ”Kuule nyt et viitti olla tuallaanen!” Ärähdin tammalle, joka lopetti saman tien ilmeisen säikähtäneenä. Enhän minä yleensä huutanut. Mercedes kurotti varovasti kaulaansa ja painoi turpansa syliini. Minun oli pakko laskea satula ja suitset maahan ja ottaa tamman pää syliini. Purskahdin jälleen lohduttomaan itkuun. Nuori raudikkotammani seisoi viisaat silmät puoliummessa ottaen vastaan purkaukseni, lohdullisesti puhallellen. Itku laantui. Seisoin siinä vielä hetken, levähtäen suloisessa hevosentuoksussa. Näitä kohtauksia tuli aina silloin tällöin – heti, kun luulee jo hieman toipuneensa. Itku kuitenkin helpottaa, ja niinpä satuloin hevoseni kevyemmin mielin. Olin kiitollinen siitä, ettei edes rakas tallimestarimme Aamukaan ollut sattunut talliin samaan aikaan, kun olin alkanut itkeä. Irrotin hevosen ketjuista ja lähdin viemään sitä ulos. Annoin Donan seurustella hetken parhaan ystävänsä ja minun toisen lempitammani, Deterioraten, kanssa. Dete hörähteli karsinassaan kuin kuulumisia kysellen. Dona tuhati sille kuin vastaukseksi. Minua nauratti, kun kuvittelin Mercedeksen päivitelleen Detelle, että ”piti taas lohdutella tuota meidän emäntää. Kaikkeen sitä joutuu!” Nousin ratsaille ja suuntasin maastoon. Oli pitkästä aikaa aurinkoinen sunnuntai, ja lepopäivän ollessa kyseessä hevosten ohjelmassa on pelkkä piristävä kävelylenkki. Yhtäkkiä kuulen hevosen ravaavan takanani. Donakin säpsähtää. Aamu juoksee talutuksessa olevan Roudarin kanssa luokseni. ”Sunhan piti ottaa kaks heppaa mukaan”, hän naurahtaa ja ojentaa minulle riimunnarun. Suomenhevostamma on suitsittu ja varustettu deltaohjalla. Routakin tulee onneksi hyvin toimeen Donan kanssa käsihevosenakin.

Matka joutuu ja kauniit pohjalaismaisemat ympäröivät minut. Monin paikoin lakeudet levittäytyvät jo sänkipeltoina, ja minun tekisi mieleni päästä niille laukkaamaan. Aina ennen elokuussa olen pitänyt kiinni siitä, että syksy alkaa vasta syyskuussa. Tänä vuonna se on niin samantekevää. Tänä vuonna syksyä eivät tee tuleentuva vilja, kypsyvät omenat tai ojanpientareet syyskesällä valtaava pietaryrtti. Koivunlehdet ovat syvänvihreitä ja ne saavat tehdä minun puolestani tehdä mitä tahtovat, värjäytyä ruskaan tai pysyä ainavihreinä. Ihan sama. Minun luokseni on saapunut henkinen syksy.

Näitä sielunmaisemia katsellessani minun on pakko myöntää, että kurkkua kuristaa. Vaarini, rakas, 65-vuotias vaarini, syntyi, kasvoi, eli ja kuoli näissä samoissa maisemissa. Kahden vuoden taistelun jälkeen haimasyöpä oli vienyt kuljetusyrittäjästä voiton ja tervaskanto oli haettu vihdoin Kotiin. Hänen kärsimyksen päättyivät, mutta meillä ne vasta alkoivat. Minun on kaivettava taskusta nenäliina ja kuivattava silmäni. Jostain kaukaa kuulen ikään kuin erään puhuttelevan metallikappaleen melodian ja rumpukompin.

        ”Save sorrow for the souls in doubt…”
Palaan takaisin tallin pihapiiriin. Jalkaudun, sidon Roudan puomiin ja vien Donan sisälle.
        ”Bleed every care out…”
Vien Mercedeksen karsinaan, ohimennessäni taputan mustaa arabitammaani Rachelia.
        ”Will you carry me down the aisle on that final day?”
Riisun läsipäältä varusteet kaunista laulua hyräillen ja haen hevosen harjat.
        ”With your tears and cold hands shaking from the weight.”
Mielialani kohentuu harppauksin, Musiikissa on ihmeellistä voimaa.
        ” When you lower me down beneath that sky of gray”
Yhtäkiä muistan. Routa jäi ulos! Riennän hakemaan sitä. Taivas on mennyt pilveen.
        ”Let the rain fall down and wash away your pain…”
Ensi pisarat putoavat maahan ja kastelevat meidät. Suukotan Roudan turpaa ja annan vesipisaroiden huuhtoa suruni pois, maahan, johon se kuuluu.