Osallistujien tarinat!

> palaa takaisin varsinaiseen kutsuun <

  • LUOKKA 1

    • Kukka (VRL-5293, YTL) - Knight for the Ladies AET VH-16399
    "Lailailaa..." puunasin upeaa RBSH oriani. Nikke heilutti päätään kaamean lauluni tahdissa. "Etkö voisi jo lopettaa tuon hoilottamisen?" näytti Nikke kysyvän ja se tökkäsi minua turvallaan kun harjasin sen päätä. "Ookkei, ollaan sitten hiljaa jos kerta mamin heppa pyytää" vastasin ja keskityin pistämään varusteet Niken päälle."Tänään mennään rauhalliselle verryttely lenkille..." kerroin Nikelle. "...ja tällä kertaa menemme ihan kahdestaan. Katsotaan kuinka suhtaudut yksin olemiseen." naurahdin orin hölmistyneelle ilmeelle.

    Kun olin ulkona päässyt Nikitsini selkään ohjasin sen löysin ohjin maastoa kohti. Mitään odottamatta Nikke teki äkkipysähdyksen ja koitti kurvata uu-käännöksellä ympäri. "Hei mitä sä kopoti oikein meinaat?! Nyt me MENNÄÄN maastoon." tokaisin Nikelle ja napautin sitä pohkeilla koittaen kääntää täysin seonnutta oria.

    "Huui! Tuolla puskassa on joku siis NIIN kammotta otus että en millään voi mennä ohitte! Mitä toi mamma mua oikein potkii? Menis sitten ite kun on noin isokin!" Nikke totesi, mutta kuitenkin suostui menemään puoliksi poikittain eteenpäin. Hetkenpäästä tilanne rauhoittui ja molemmat nautiskelivat reippaasta käyntihetkestä.

    "hmm... Mitenköhän Nikellä ja tietty mulla käy estekisoissa? Yleensä se on ihan vireä, tosin nyt tuntuu olevan hieman muissa maailmoissa. Ehkäpä se johtuu noista tekke tammoista jotka ovat tästä vähän matkan päässä laitumella..." mietiskelin puoliääneen.

    "aah. Rentouttava maastoilu sopii meikäpojalle. Ei tammoja lähimaillakaan, rauhallista, ei tarvitse esittää kauheaa machoa. Hetkinen! Aivan kuin täällä tuoksuisi tammat? Täytyy seurata tilannetta..." Nikke haaveili.

    "Noniin sitten ravia!" sanoin ja annoin orille pohkeita. Nikke nosti mukavan ja pehmeän ravinsa. Tosin meni turhan lennokkaasti. "Hei rajota tota vauhtia vähän!" naureskelin Nikelle.

    "Nyt täytyy mennä lujaa, tammat on varmaan tuolla mutkan päässä. Toivottavasti ne näkee kuinka komee mä oon!" Nikke reippaili. Mutkan jälkeen hidastin Niken käyntiin ja annoin hieman ohjaa. Muutama laitumella oleva tamma ravasi leppoisasti katsomaan meitä. "Heippa mammat, mitens teillä menee?Onkos hyvää ruohoa?" kysyin tammoilta. Nikke rupesi hieman liikehtimään allani. Katsoin sen jakoja hieman hämmäsyneenä. "Mistä asti sä Nikke oot oppinu menemään näin lyhyttä ravia?" naurahdin. Nikke pisti kaulansa niin kaarelle kuin sai ja rupesi hirnumaan ja hypähtelemään. Mulla oli täysi työ saada ori pysymään tiellä, eikä hyppäämään ojaan ja nuuhkimaan tammoja. Tammat rupesivat myös hieman hermostumaan, mutta näin myöskin pilkkeen niiden silmäkulmassa. "Hei mammat, ette kai te oo tosissanne..." lauseenikin jäi kesken kun tammat lähtivät laukkaamaan viistosti kohti tarhan porttia. Ja kuinka ollakaan, lähtipä Nikke pojuli näiden perään. "PRUUT PRUUT!!" pärisytin ja koitin pidätellä oria takaisin hallintaani, mutta ei. Se olikin jo täysin tammojen lumossa, pää korkealla ja korvat sojottivat suoraan kohti tammoja. Onneksi se kuitenkin pysähtyi siihen mihin tammatkin. Minulla kävi jo mielessä, jos se vaikka koettaisi hypätä portin yli, mutta onneksi näin ei käynyt. "Anti olla Nikke sitten viimeinen kerta kun teet noin. Koska sulla näyttää olevan ylimääräistä virtaa pääsetkin hieman reippaamman puoleisen lenkin" tokaisin ja ohjasin orin jatkamaan matkaa. "Ne varmasti huomasin kuinka upee mä oon. Tosin mamma ei oikein tykännyt, mutta sitä sattuu. Nyt voisin koittaa olla hieman kuuliaisempi tämän loppu ajan, jos vaikka pääsisinkin kohta takaisin tallille syömään heiniäni. Tuo laukkapyrähdys ottikin voimille..." Nikke tuumasi.

    "Ravia" lausuin. Nikke nosti taas rauhallisen ravinsa ja ravasimme varmaan seuraavan kilometrin verran. Eipä Nikke enää toljotellut ojan pohjia, joita sillä oli tapana tehdä. Nikke hieman hikoili kaulalta. "Kun käännymme tästä, voimme käydä vähän rannalla kahlaamassa,samalla nämä suojatkin peseytyy" opastin ja ohjasin orin uittorannalle. Rannalla Nikke taas oli kauhusta kankea.

    "APUAA?! Minne mä oikein jouduin. Tota hirveetä kiiltävää juttua on kaikkialla? Miten mä kestän? Pitäsköhän mun mennä tonne vai?No en ikinä!" Nikke protestoi ja pyöri vinhaa vauhtia ympäri ja kohti lähteä laukalla kotiin päin. "Älä unta nää Nikke! Sä nyt tasan meet hei sinne ees kastamaan vähän kaviotas" sanoin ja napautin hieman mukaan tulleella raipalla pohkeen taakse.

    Ennenkuin ratsu tai ratsastaja huomasikaan, oli Nikke lähes polviaan asti vedessä. Nikke puhalsi sieraimistaan ilmaa ja oli ihan tohkeissaan kun pääsi rannalle kahlaamaan. Nikke pisti kaulaa kaarelle ja rupesi kuopimaan järven pohjaa niin että vesi roiskui Kukankin päälle. "Nikke tää ei oo reiluu. Eka et meinaa mennä, mutta sitten onkin niin hauskaa. No, olkoon sitten." mutisin satulassa orin roiskiessa vettä ja kastaen turpansakin veteen.

    "En tiennytkään että kahlaaminen on sun mielestä näin kivaa. Voimme toki käydä useammin kun kerta näin tykkäät. Nyt on kyllä aika mennä kotia päin, on vielä muutama heppa ratsastamatta" sanoin ja ohjasin vastahakoisen Niken pois vedestä.

    "Toivottavasti me mennään tammojen ohi! Mulla ois muutama temppu niille näytettävänä. Kun ihan joka päivä en saa tällä lailla riekkua maastossa. Pitäis ruveta tekeen tätä useamminkin! Mahtavaa!!" Nikke korskahti.


    Iina A. (VRL-2116, SG) - Chorwat
    "Eieieieiei, hyvä hevonen, tule pois sieltä", kaikuu tallipiha kun Iina huutaa Chorwatia pois liljaistutuksilta. "Olin ihan varma, että voin kääntää selkäni hetkeksi laittaakseni rampin valmiiksi..."
    Nainen pihisi lastatessaan oria traileriin. Kuljetussuojat ja ohut loimi oli puettu päälle ja varusteet pakattu omaan nurkkaansa. Iina istui hopean farmari-Volvon rattiin, käynnisti moottorin, joka sammui, kirosi ja käynnisti ajopelin uudelleen. Sitten alkoi matka kohti Pike-hevosen ensimmäisiä estekisoja.

    Paikanpäällä Iina ja Pike taisivat olla kuuluvin ratsukko. Ärräpäät lentelivät Chorwatin pomppiessa jäniksen lailla. Pian ratsukko kuulutettiinkin 60 cm radalle. Iina kuiskasi Piken korvaan kannustuksensa ja kehotti orin radalle. Tervehdykset, hymy ja vihellys ajoivat Iinan ja Piken matkaan. Hevonen kirjaimellisesti ryntäsi ja juoksi muutaman ensimmäisen esteen läpi. Iina otti kunnon pidätteen ja näytti raipan kosketuksen lautasille, mikä sai Piken viskomaan päätään tylsistyneenä - ikinä ei saa tehdä mitään kivaa niinkuin haluaisi! Rata jatkui mallikkaasti, eikä tiputuksiakaan tullut. Ori heitti peräpäätä asenteella viimeisen esteen jälkeen. En tiedä, olimmeko niinkään nopeita, mutta selvisimme ensimmäisistä kilpailuistamme kunnialla ja ennenkaikkea hengissä.

    Paluumatka sujui hyvin. Iltakauroja jakaessani Chorwatista näki selvästi miten se oli ylpeä itsestään ja liljapenkin uudesta ulkonäöstä.


    Coren (VRL-3579, ROWDY) - Nemilia CHI VH-44478
    Miten saattoikaan olla niin kylmä yö. Välillä sitä vain työnsi kätensä eteenpäin ja puristi sormet tiukasti nyrkkiin ja sitten jäi ihmettelemään, kun ilma ei pirstoutunutkaan käsiin kuin ohut jäälevy. Juuri sellaisena yönä kaipaa jotain kuumaa ja jotain lämmintä. Mutta keskellä Macua, sitä oli turha odottaa. Järvi korkeiden ja jyrkkien kallioiden syleilyssä oli tyyni ja pinta kuin ohut peili. Kauempaa, järven toiselta laidalta kuului todella hiljainen, humiseva ääni kun valtava vesimassa putosi kallion kielekkeeltä ja upposi Macun uljaaseen hiljaisuuteen. Amran Portti oli se ainoa kulkuväylä tähän pieneen ja hiljaiseen solaan. Ja valitettavasti se tie oli vain yksisuuntainen. Suurta putousta uhmaa vain se, joka välttämättä haluaa riistää itseltään hengen. Kallion seinämät on taas todettu moneen otteeseen liian jyrkiksi ja sileiksi. Kyllä Jenassa, Macun ainoassa kylässä oli muutamia, jotka uskoivat Elfebbenien voivat viedä meidät pois täältä, mutta siihen eivät uskoneetkaan muut kuin ne vanhimmat. He myös väittävät saapuneensa tänne niillä suurilla siivekkäillä olennoilla, mikä tekee kaikesta heidän sanomastaan vielä epäuskottavampaa. En tiedä mitä mieltä olen siitä itse. Siitä on kovin kauan kun viimeksi olin Macun ulkopuolella ja olin nähnyt Elfebbenin. Siitä on kerrassaan niin kauan.

    Niin lopetin mietiskelytaukoni tuohon palanneeseen, ahdistavaan ajatukseen. Siitä on vuosia, tai vuosikymmeniä. Kukaan ei tiedä miten aika kuluu täällä, mutta useat väittävät että kun Jenassa vietetään vain yksi päivä, Macun kallioiden ulkopuolella on kulunut viikko. Se tarkoittaisi että vanhenemme seitsemän kertaa hitaammin, kuin ulkopuolella olijat. Mutta minä en usko siihen. Koska huolimatta siitä miten aika kului meillä Macussa, minä olin niin vanha, niin kuihtunut ja väsynyt kaikkeen. Kun olin nukahtanut, auringoistamme toinen, Nelibei valaisi järven pintaa ja oli niin kovin lämmin. Nyt taivasta kirjoi se aavemaisten planeettojen kirjo, joka näkyi Macussa vain osittain. Luitani kolotti ja särki ja sain vain vaivoin vedettyä itseni pystyyn käyttämällä suurta punapuun oksaa tukenani. Lähdin kulkemaan kohti Jenaa verkkaisin askelein, mielessäni vain takkatulen parantava lämpö.


    Coren (VRL-3579, ROWDY) - Inodorum CHI VH-44681
    Mieti, jos ne eivät olisi vain taruja ja luuloja maailman lättymäisyydestä. Entäs jos ne jotka uskoivat maailmaa pannukakuksi olivat käyneet jossain tämän maailman kaltaisessa ja yhdistäneet nämä maailmat toisiinsa? Uskotte tai ette minä kerron teille nyt toisesta maailmasta joka on littana kuin pannukakku. Tämä maailma on ilmakehän sisällä aivan kuin oma Maapallomme, mutta tässä maailmassa on 3 erikokoista litistynyttä tasoa joista ylin pyörii myötäpäivään akselinsa ympäri, keskimmäinen vastapäivään ja alin sykkii rauhassa ylös alas liikettä. Ylimmällä tasolla on oma aurinkonsa, joka loistaa kirkkaana tämän maailman yläpuolella. Ylimmän tason pohjassa on laavapallon tapainen sisus, joka hohtaa valoa keskimmäiseen kerrokseen. Samoin keskimmäisessä kerroksessa on samanlainen ydin, joka hohtaa valoa alimpaan kerrokseen. Vain ylimmällä tasolla voi sataa ja siellä ukkonen repii taivasta tarkoin väliajoin. Vesi valuu putouksina keksitasolle, jossa se vaihtaa väriään läpikuultavasta oikeasti siniseen. Veden valuessa alimmalla tasolle se vaihtaa taas väriä muuttuen tumman violetiksi. Kun vesi tippuu alimmalta tasolta alas ei olla varmoja minne se sieltä päätyy.Tämän maailman tiedemiehet uskovat sen höyrystyvän ja nousevan takaisin ylimmäntason päälle, jotta voisi sataa taas alaspäin.

    Ihmiset liikkuvat tasoilta toiselle tämän maailman tyypillisellä kulkuvälineellä, suurella hevosmaisella eläimellä joka on liki 3 metriä korkea ja jaksaa vetää 10 kertaa meidän maailmamme hevosten vetämän painon. Näitä suuria, siivekkäitä, mutta todella kilttejä eläimiä kutsutaan Felfelloiksi ja ne vetävät perässään suuria vaunuja mihin tämän maailman ihmiset ovat käyneet istumaan. Nyt ajattelet "Ei tuo ole mahdollista, ei tuollaista voi olla olemassa", mutta tuollainen maailma on ja sen nimi on Gebratzia.


    Problem (VRL-4976, YTL) - Sir Chichap
    - Ritsa, minne ihmeeseen sä oikein olet mennyt? huutelin ponia tarhan portin luona. Portti oli apposen auki, ja monimutkaiset naruviritelmät lojuivat maassa. Miten se poni oli pystynyt saamaan itsensä ulos tarhasta? Pyrähdin juoksuun, ja pysähdyin vasta tammalaitumen luona. Denia, Vella ja ponivanhuksemme söivät rauhallisina, ja joku köllötti maassa niiden vieressä.
    -RITSA! huusin kiukkuisena.
    Pieni, pörröinen ja suttuinen ponin pää nousi heinikosta.

    Tajusin välittömästi, että kaunis päiväni tammalaitumella kauniiden neitien luona olisi päättymäisillään, kun omistajani harppoi minua kohti naama tomaatin värisenä. Se väri oli kyllä niin aidon näköinen, että se olisi pitänyt ikuistaa. En kuitenkaan ehtinyt jäädä lekottelemaan aurinkoon, vaan nousin ripeästi ylös ja ehdin viime hetkellä laukata laitumen toista päätä kohti. Se oli paljon isompi kuin oma tarhani, joten minun perääni Problem tuskin juoksisi. Voi näitä poninpäiviä. Hirnahdin kimakasti ja kutsuin hameväkeä tänne päin. Problem oli jo hakemassa tammoja pois, mutta onnekseni ne tajusivat rynnätä minun luokseni. Emäni hän ehti kyllä viedä talliin, mutta enhän minä nyt siitä ole kiinnostunut, vaan iloitsin kun äiti vietiin pois torumasta. Kokosin pienen laumani rehvastellen ja aloin saman tien kosiskella kaunista mustaa tammaa, olinhan viettänyt niinkin paljon aikaa kuin kokonaiset viisitoista minuuttia sen kanssa samalla laitumella. Neiti katsoi minua hieman oudoksuen, mutta päätin silti mennä vielä lähemmäksi, rohkea rokan syö! Ennen kuin ehdin tajutakaan, tämä pippuripakkaus potkaisi minua kipakasti. Auts! Ylpeyteni sai vakavan kolauksen, aivan kuten oikea kylkenikin. No, eipä se nyt niin kovin kipeä enää ollut.

    Nyt sai riittää, enää en katselisi herran kukkoilua. Tämähän kävi ihan mahdottomaksi!
    - Vellaa, Deniaa, tulkaapas tänne tyttöset. Jodii, hop hop! yritin maanitella niitä luokseni. Tallin varjoista tuotu kauraämpäri saisi ne varmasti innostumaan talliin pääsemisestä. Tammat olivat yhdessä sumpussa, johon herrasankarimme oli ne ajanut. Vella alkoi katsomaan ämpäriä kiinnostuneena, ja rapistuttelin sitä houkuttelevasti. Neiti lähti ravaamaan kohti, josta annoin sille täydet pisteet, ja se sai hieman ylimääräistä kauraa illalla. Otin sen kiinni, ja vein vastapuhdistettuun karsinaan.

    Minäpä en ihan heti luovuta, ajattelin mielessäni ja vilkuilin kirjavaa ponitammaa, joka katsoi minuun ihastuneesti. Pörhistelin vähän ja esittelin ponnekasta raviani. Menin lähemmäksi tutustumaan arvon neitiin, ja tämä oli aivan myyty. Kyllä minussa on viehätysvoimaa, sehän on selvä! Olisimme molemmat olleet valmiit saamaan yhteisen pikkuvarsan, mutta laitumen portilta kuului vihainen kiljahdus. Totti, pahin kilpailijani, oli hankkinut itsensä vapaaksi tarhasta. Jouduin jättämään kauniin tyttösen siihen, ja ravasin näyttämään tälle estehirmulle, kuka on pomo. Se kehtasi vielä olla lähes saman värinenkin kuin minä! Mokomakin kopioija, yritti voittaa tammat puolelleen naamioitumalla minuksi. Se lähestyi korvat luimussa, ja antoi minulle vielä mahdollisuuden perääntyä. Väläytin hampaitani kiukkuisesti, ja luimistin korvat niskaani liimautuneiksi. Nyt otettaisiin miehestä mittaa. Tai no, orista, mutta idea on kuitenkin sama.

    Astelin kiireisenä tallista ulos, ja sain lisää aihetta päänsärkyyn. Totti, nuori estepainotteinen shetlanninponiorimme, oli päässyt omasta tarhastaan ulos. Painoin mieleeni, että portteihin pitäisi suunnitella uudenlaiset systeemit.
    - Totti, kiltti poika, tule tänne! yritin epätoivoisesti houkutella sitä luokseni. Ei, se halusi mieluummin mennä tappelemaan Ritsan kanssa. Minua huolestutti sen uhmakkuus, olihan se heiveröisempi kuin Ritsa, joka kuitenkin oli harjoitellut päivittäin koulua ja esteitä. Molemmat jalostusorini olivat nyt vaarassa murhata toisensa. Koko talli suurin piirtein nojasi näiden kahden jalostusmaksujen varassa. Nyt jos milloinkaan olivat hyvät neuvot kalliit. Tammat sentään köpöttelivät luokseni portille, ja vein ne kiirellä pois tapahtumapaikalta.

    No, antaa tulla, en minä pelkää, hirnahdin vihaisesti Totille. Tämä vastasi siihen syöksähtämällä kohti, ja varoitti pienellä potkulla. Raivo kiehui yli, ja potkaisin sitä ilkeästi. Nousimme molemmat pystyyn, ja huidoin kavioillani minkä ehdin. Totti puraisi minua kaulasta, mistä suutuin vielä enemmän. Meidän ottelumme keskeytyi kuitenkin pässin määkäisyyn. Se oli laumoineen tullut naapurista morjestamaan, jokseenkin vähän huonoon aikaan. Laitumen valtaus mielessään hyväkuntoisena se päätti hätistää pikkuponit pois tieltä. Ei, loppu on tullut!

    Huolestuneena tappelun ääniä kuullessani juoksin tallista ulos, mukanani kauraa, riimunnaruja kaksin kappalein sekä rutkasti uhkarohkeutta. Sain melkein sydänkohtauksen, kun näin kymmenpäisen lammaslauman tallipihalla tuhoamassa istutuksiani.
    - ÄÄRGH! huusin minkä kurkusta lähti, ja juoksin riimunnaruja heilutellen lammaslauman luo aiheuttaen hätää niiden keskuudessa. Tuntien työ olisi pian hukassa, kun nämä tuholaiset söisivät itsensä halkeamispisteeseen orvokkeja ja begonioita. En muistanut naapurin vihaista palkintopässiä, joka paimenti tätä laumaa. Se suuttui nähdessään minut häiritsemässä sen morsiamia, ja juoksi minua kohti puskuasennossa. Kiljaisin hätääntyneenä ja juoksin laitumelle peloissaan lähes vapisevien Ritsan ja Totin luokse, ja me kaikki kolme pakenimme minkä jaloista pääsimme, kaikki kolme rinta rinnan, pässi perässämme. Oli siinä näky, poniorit omistajansa seurassa pinkomassa pakoon!

    Voihan turpa, mietiskelin mielessäni, kun laukkasimme Totin kanssa Problemin vierellä paetessamme Ärjylän pässiä. Miksi kukaan viitsii edes kasvattaa tuollaista äkäpussia, ja sitten nimetä sen Ärjylän Leppoisa Lasseksi? Tämän jälkeen en kyllä enää katsoisi naapuria hyvällä, kun se puksuttaisi traktorillaan pellolle meidän ollessamme maastolenkillä. Tilanteen tiukentuessa pässin hyväksi juoksimme entistä kovempaa. Laitumen perimmäinen nurkka alkoi olla jo huolestuttavan lähellä. Joku vihelsi kovaäänisesti jossain takanamme, ja olin jo luopua toivosta paeta.

    Rakas naapurinsetä vislasi pässinsä takaisinpäin. Pässi oli kuitenkin ihmeen tottelevainen, kun jätti ajojahdin sikseen, ja päästi minut ponieni kanssa karkuun. Totti ja Ritsa olivat molemmat todella uupuneita, kun ne pysähtyivät vetämään henkeä. Naapurinsetä nauroi maha kippurassa minulle, kun talutin ponipoikia sisälle talliin.
    - Kyllä te olitte hauskan näköisiä, erityisesti valokuvissa!
    - Mitä?! Kehtasitko ottaa vielä valokuviakin?
    - To..To..Tottasen toki, setä nauroi minua säälimättä.
    Katselimme kuvia joskus myöhemmin, ja nauroimme molemmat silloin vedet silmissä. Nyt ei kuitenkaan naurattanut, kun pässi oli jahdannut meidät puolikuoliaiksi. Pesin ponit huolella, ja rauhoittelin molempia. Hoidin samantien Ritsan haavan, ettei unohtuisi. Naapuri lupasi maksaa orvokit, mutta sanoin ettei tarvitse, koska tämän kesän istuttamiset olisivat joka tapauksessa ohitse.
    - No, saittepahan liikuntaa, totesin poneille, jotka eivät enää jaksaneet yrittää minkäänlaista tappelunpoikasta.

    Kyllä tämä riitti minulle, enää en aio karata tarhasta. Se oli aivan liian paljon hermoilleni. Ja Totti pysyköön toistaiseksi rauhassa. Problem ja naapurinsetä (oletan) juttelivat puhelimessa jostain pikkutyttö-eläinaktivistista, joka oli kierrellyt alueella päästämässä eläimiä irti. Ja pah, aivan kuin minä siitä olisin lainkaan (ainakaan jälkeenpäin) ilahtunut. Lisäksi vielä luulin, että olin syntynyt suhteellisen syrjässä sijaitsevaan paikkaan, jossa ei tapahdu juuri mitään. Voi minua. Onneksi mami tekee lämpimät iltapöperöt. Kyllä se on kannattavampaa olla mammanpoika, kuin leikkiä villioria tammalauman keskellä.


    Problem (VRL-4976, YTL) - Yodeline GBR
    Maailmassa on vain yksi niin kauhistuttava paikka, kuin Musta metsä on. Ja maailmassa on vain yksi paratiisiin johtava polku, jonka pää sijaitsee Mustan metsän takana. Siellä on kaunista, ihmiset ovat ystävällisiä, ja jokainen elää onnellisena vehreiden nummien ja lehtimetsien keskellä. Ja se on se ainoa paikka, jonne Signe kaipasi lähes kaiken menettämisen jälkeen. Olihan hänellä pieni, kimo poninsa vierellään ja turvanaan.

    Signe oli määrätty tädille taakaksi vanhempien kuoleman jälkeen. Täti kuului porvaristoon, joten hänellä miehensä kanssa oli varaa elättää vielä yksi ylimääräinen lapsi. Se ei silti estänyt tätiä kohtelemasta Signeä kuin rotanraatoa. Ponikin myytäisiin seuraavassa huutokaupassa, jotta he saisivat lisää rahaa. Päivittäisten askareiden yhteydessä Signen mieleen putkahti muisto, jossa iskä kertoi tarinaa täydellisestä paikasta vakavin kasvoin. Hän kertoi siellä olevan muitakin olentoja kuin ihmisiä, eikä siellä tarvitsisi ikinä nähdä nälkää niin kuin kaupungissa. Signe päätti yrittää sinne, aivan isän ohjeiden mukaan. Hänellä ei ollut mitään menetettävää.

    Iltahämärän laskeutuessa Signe kapusi alas huoneensa ikkunasta, eikä jättänyt tädillensä minkäänlaista viestiä lähdöstään, he kaipaisivat vain hänen poniaan, josta saisi hyvät rahat huutokaupassa. Hän hiipi punaisen, ränsistyneen tallin luokse hakemaan Whoodenia. Shetlanninponiori hirnahti hänet nähdessään. Signe hyssytti sitä olemaan hiljaa.
    - Rauhoitu poika, kohta lähdetään matkalle, Signe kuiskasi hiljaa. Hän haki satulan, suitset ja varusti ponin. Eväät hän oli huonolla omatunnolla näpistänyt tädin keittiöstä. Signe oli tehnyt kaksi nyyttiä, joissa toisessa oli eväät ja toisessa hänen vähäiset vaatteensa. Nyytit hän sitoi narulla toisiinsa kiinni, ja laittoi satulan eteen ikään kuin satulalaukuiksi. Yön hämärä odotti kahta pian onnetonta matkaajaa.

    Signe oli matkannut päiviä satulassa, eikä hänellä ollut aavistustakaan, missä oli. Isä oli käskenyt mennä sinne, minne nenä näyttää, eikä saanut nukahtaa hetkeksikään. Kolmantena päivänä kuulemma kohtaisi Mustan metsän, jonka puut olisivat korkeampia kuin vuoret. Tässä tämä nyt sitten olisi, se kolmas päivä jonka aikana Mustan metsän pitäisi tulla vastaan. Silmäluomet pyrkivät lupsahtelemaan kiinni, niin ratsastajalla kuin ponillakin. Whooden pysähtyi paikalleen, eikä suostunut enää liikkumaan eteenpäin.
    - Noh, eteenpäin hop! Signe sanoi voimattomasti ja puristi heikosti ponin kylkiä. Edessä häämötti Musta metsä, ja se jos mikä oli kunnioitettava näky. Valtavat puut kurottivat kohti taivasta, ja puiden välissä puikkelehti juurakkoa täynnä oleva polku. Silmät puoliummessa Signe nousi satulasta jalat täristen ja lähti raahaamaan uskollista ratsuaan kohti metsää.
    - Siellä me voimme levätä, Whoo, yritä edes, Signe jutteli Whoodenille epätoivoisesti. Ori päätti luovuttaa, ja jatkoi eteenpäin kavioitaan laahaten. Heti metsään päästyään molemmat rojahtivat keskelle polkua, ja nukahtivat siihen paikkaan.

    Uni oli levotonta, ja siinä vilisivät painajaiset toisensa jälkeen. Vampyyrit, ryövärit, peikot ja velhot, kaikki pyörivät yhdessä sykkyrässä Signen mielessä. Hän heräsi Whoodenin levottomuuteen.
    - Mitä nyt? Signe kysyi poniltaan rauhoittelevalla äänensävyllä. Siitä tuli kuitenkin entistä levottomampi, ja yhtäkkiä tytöstä tuntui, kuin puut alkaisivat tiivistyä ja litistää heitä väliinsä. Pensaikossa saattoi myös olla joku tarkkailemassa, ainakin silmäparin (tai useamman) porautuminen tuntui selässä. Kohta iskisi paniikki. Kylmänrauhallisesti hän kuitenkin nousi satulaan, ja vasta siellä antoi pelolleen vallan. Hän kannusti Whoodenia eteenpäin synkässä metsässä, jossa meni vain yksi ainoa juurakoin varusteltu polku. Kuului karjahdus, kun jokin karjahti heidän takanaan. Signe vilkaisi taakseen, ja näki karhun juoksevan kauempaa heidän perässään, aivan kuten peikotkin. Ne heiluttivat nuijiaan, ja aivan orin korvan vierestä suhahti nuoli. Signen poskilla valuivat kyyneleet, mutta hän yritti pysyä jotakuinkin selväjärkisenä. Whooden puuskutti, ja ratsukosta levisi pelon haju ympäristöön. Vasemmalla puolella näkyi liikettä. Musta ratsukko laukkasi kilpaa heidän kanssaan, ja mustan hevosen päässä ei näkynyt silmiä ollenkaan. Ratsastaja oli pukeutunut mustaan kaapuun, jonka helmat lepattivat puiden välissä. Oli ihme, etteivät helmat takertuneet mihinkään! Signe ei voinut uskoa silmiään. Hän ravisti mielikuvan pois silmistään, ja suuntasi katseen tiukasti eteenpäin.
    - Kyllä me selviämme, kyllä me selviämme, hän hoki pakottaen päänsä kylmäksi. Sitten Whooden kompastui.

    Signe heräsi aamunsarastukseen Whooden vierellään. Voi miten kauniisti auringonvalo siivilöityi lehtimetsään! Tyttö oli onnellisempi kuin ikinä, sillä hän oli löytänyt tien paratiisiin.
    - Whooden, me teimme sen! hän huudahti ja taputti ponin kaulaa. Hän kuitenkin vetäisi kätensä pois kuin iskun saaneena. Whooden on aivan kylmä. Sen silmissä oli lasittunut katse. Poni oli kuollut.

    Tyttö itki katkerasti, eikä lopettanut ennen kuin oli kulunut kolme päivää. Sitten jokaikinen kyynel oli vuodatettu, ja Signe oli valmis jatkamaan matkaansa. Hän käveli ja käveli, viikon verran. Sitten hän tapasi ihmisiä, jotka iloitsivat hänen tulostaan, sillä paratiisiin ei joka päivä uusia henkilöitä putkahtanut. Kun tyttö kuitenkin oli murheen murtama, he kysyivät sen syytä. Signe selitti, ja kyläläisten kasvot kääntyivät hymyyn.
    - Voit vielä saada Whoodenin takaisin, koska itkit sen luona kolme päivää. Tule.
    Signe vietiin valtavan vesiputouksen luokse. Kylän vanhin mies, joka oli monta sataa vuotias, lausui muinaisella kielellä jonkin loitsun. Kaikki näytti olevan ennallaan. Signe oli menettää toivonsa. Sitten putouksesta asteli varovaisin askelein kimo shetlanninponi, Whooden. Se hirnahti elämäniloisesti, ja kaikki hymyilivät. Signe itki onnesta, ja syöksyi halaamaan ponia. Nyt he voisivat elää elämänsä onnellisina loppuun asti, ilman katalaa tätiä.

    Loppu.


    Amar (VRL-0408, FSRa) - Amarn Whirella VH-39643
    Harmaahapsinen, kumaraselkäinen vanhus katselee ulos komean kotitalonsa suuresta ikkunasta ja antaa ajatustensa lentää ajassa taaksepäin. Ajatukset leijailevat aina siihen aikaan asti, kun rouvan pippurinen ratsuponitamma, kimo salama Amarn Whirella, oli vielä nuori.

    Oli heinäkuun 30. päivä vuonna 2008. Päivä oli helteinen mutta myös tuulinen - säätiedotuksessa oli ennustettu kovaa ukkosta iltapäiväksi. Kaikesta huolimatta Hillava kuhisi elämää kuin muurahaispesä, olihan estekilpailujen aika!

    Rouva, siihen aikaan vielä nuori neiti, saapui paikalle myöhässä ratsunsa Whirellan oikuttelujen takia: kaunis tamma ei tahtonut yksin ilkeään kuljetusautoon! Kotitallilla oli juuri syntynyt varsa, minkä vuoksi kukaan ei ehtinyt Amarina tunnetun neidin mukaan auttamaan kisoihin. Siispä Amar joutui kiitämään kuin tuulispää kansliaan maksamaan osallistumisensa Whirellan odotellessa riimunnaruaan poikki nirhien trailerissa.

    Aivan kuin Amar ei olisi jo muutenkin ollut vaikeuksissa kipakan tammansa kanssa, juuri kun hän oli laskemassa satulaa tamman selkään, jyrähti salakavalasti lähelle ajelehtinut ukkonen korvia helisyttävällä äänellä. Toki Whirella käytti tilaisuutta hyväkseen ja loikkasi säikähtäneenä sivulle, suoraan Amarin varpaille heittäen omistajansa samalla selälleen nurmikkoon satulan kanssa. Päästessään lopulta kömpimään pystyyn, Amar huomasi satulan taipuneen oudosti. Nopealla kokeilulla vahvistuivat painajaismaiset epäilyt todeksi: satulan runko oli poikki.

    Tyrmistyneenä Amar tuijotti rikkonaista satulaansa ja villiponiaan jonka korvat pyörivät kuin hyrrät. Samassa kuului kaiuttimista "seuraavana ratsastusvuorossa Amar ratsullansa Amarn Whirella, ratsukon edustama seura on Flash Stablesin ratsastajat". Amarille tuli kiire, eihän hän ollut edes ehtinyt verrytellä!

    Ennätysvauhtia Amar suitsi ratsunsa ja hiki kypärän alta valuen talutti vikuroivan tammansa kisakentälle. Mahdollisista säännöistä välittämättä hän loikkasi ketterästi aidalle ja siitä tyrmistyneen ja väkkäränä pyörivän Whirellan selkään. Yleisö kohahti kun tuiman näköinen ratsastajatar kokosi ohjat ja pienellä lantion liikkeellä kannusti ratsunsa sellaiseen vauhtiin ettei tuulikaan liikkunut yhtä nopeasti!

    Ehdittyään kiireen keskellä vilkuilla muiden ratsukkojen suorituksia, oli Amar painanut mieleensä radan kulun ja nyt he etenivät kovalla vauhdilla esteeltä toiselle selvittyään komealla loikalla ensimmäisestä pystystä. Rata eteni hyvin kunnes...

    Ratsukko saapui vesiesteelle. Whirella ei pitänyt lainkaan vedestä, kielsi ensin ja kiukustuneen ratsastajansa komennuksesta toisella kerralla loikkasi esteen ylitse valtavalla loikalla. Yleisössä joku kiljaisi kauhusta, joku vetäisi terävästi henkeä ja joku hyppäsi järkyttyneenä seisomaan: tuo rohkea ja huimapäinen ratsastajatar makasi kentän kamaralla vesiesteen takana liikkumatta, ratsu laukkaili villinä pitkin kenttää ohjat jaloissa liehuen.

    Amarin seuraava muistikuva mistään oli se kun hän heräsi sairaalan valkoisuudessa. "Paha aivotärähdys, pari kylkiluuta poikki ja olkapää sijoiltaan. Ponisi voi hyvin, katkoi vain ohjat mennessään. Lehdessä oli muuten komea kuvakin teistä, kannattaisiko seuraavalla kerralla muistaa satuloida ratsu ennen radalle lähtöä?" Sarkastinen sairaanhoitaja viskasi lehden hämmentyneen Amarin syliin.

    Nyt hiuksiansa tiputtaneena, kymmeniä murtuneita luita myöhemmin Amar vain hymähtää muistoille, tapahtumille joita hän koki tuon villin tamman kanssa. Oli sillä kyllä luonnetta! Se näkyy seinälle kehyksiin päätyneestä lehtikuvastakin, jossa valkoinen tamma liitää korvat luimussa, häntä viuhuen vesiesteen yli kymmenien senttien ilmavaralla, ratsastajan liitäessä vielä muutamia kymmeniä senttejä poniaankin korkeammalla..


    Paula (VRL-0008, DR) - Jepstiina U VH-45468
    Katselin tuomaritornista radalle ravaavaa ratsukkoa ja otin samalla esiin lappusen, johon minun oli tarkoitus kirjata ratsukon tulos. Minut oli pestattu kisoihin töihin ihan yllättäen enkä ollut tilanteessa oikein kotonani. Kaikki muut tunsivat toisensa ja minä olin vain pahainen tuntiratsastaja.

    Kuuluttaja paino mikrofonin on-nappia:
    - Seuraavana vuorossa Paula hevosella Jepstiina U Dauphine Ridersista.
    Otin kynäni valmiusasemiin ja tuijotin tiiviisti suomenhevosratsukkoa. Ratsastaja kohotti kätensä tervehdykseen. Tuomari vihelsi pilliin.
    - Jahas, mikäs se tällainen hevonen on? Tuon ratsastajan minä kyllä tunnen, mikä lie puskaratsastaja, mies hekotteli itsekseen.
    - Niin, sehän kisaa varmaan jokaista lajia ja ihan shetlanninponeilla lähtien, vastasi kuuluttaja katsellen kynsiään.
    - Totta, ehkä kannattais keskittyä yhteen lajiin, niin vois olla edes siinä hyvä, sanoi ajanottaja. - Tuo tyttö ei kyllä ole hyvä missään.

    Vilkuilin hämilläni puolelta toiselle. Mielestäni ratsukon eteneminen näytti ihan hyvältä, mitä nyt hevonen oli vähän nuori ja kokematon.
    - Tuollaisella raa'alla hevosella viittiikin tulla kisoihin.
    - Eihän sitä oo edes koulutettu.
    - Varmaan kouluttanu sen ite, hihihi.
    - Niin, sen siitä saa, kun aloittelija yrittää tehdä hevosen. Tiedä miten hyvä tostakin olis tullu.
    - Yhy.
    - Paitsi et se on kyl aika ruma ja ruipelo.
    - Eikä suomenhevosista oo esteradoille.

    Kuuntelin tyrmistyneenä toimihenkilöiden keskustelua. Lopettaisivat jo.
    - Missä helvetissä se mun kynsiviila on? kuuluttaja penkoi laukkuaan.
    - Missä helvetissä tuo tyttö on opetellut ratsastamaan? tuomari jatkoi kun ratsukko kaarsi okserille. - Eihän se osaa edes jalkoja käyttää.
    - Totta, se vaan matelee, tulee varmasti yliaikaa, ajanottaja sanoi vilkaisten kelloa.
    Hevonen on nuori, ei silloin ratsasteta aikaa, mietin itsekseni mutten tietenkään sanonut mitään.
    - Ja ruma kypäräkin sillä on, kuuluttaja viilasi kynsiään.
    - Kyllä, ehdottomasti.
    - Eikä satulahuopa ja kuskin vaatteet sovi yhtään yhteen.
    - No ei todellakaan!
    Olin aivan ihmeissäni. Eivätkö he keskittyneet ollenkaan työhönsä? Katselin kuinka ratsukko siirtyi raviin ja poistui radalta.
    - Mitä? Lopettiko se jo? tuomari karjaisi.
    - Voi paska! Ei saatu aikaa! manasi ajanottaja.
    - No mitä mä kuulutan?
    - Sanotaan vaikka 63,82, se meni niin hitaasti. Ei sen niin väliä, ei se kuitenkaan voita, tuomari totesi.
    - Selvä.
    Eivät kai he olleet tosissaan. Ei kai aikoja vain tuolla tavalla keksitty?
    - Kiitoksia ratsukolle, 0 virhepistettä aikaan 63,82.
    Näköjään keksittiin.


    Annundwen (VRL-0399, YTL) - Ambaron Fil AET VH-17924
    Rakas päiväkirja
    Tänään oli jännä päivä. Mamma hermoili aamulla kovasti. Se harjaili pitkään, sitten se nyki tukkaa ja häntää. Otsatukkaakin se nyhti ihan penkin päältä. Koitin päätä nostamalla vinkata sille, että se oli vähän epämielyttävää. Onneksi se ei kovin kauaa kiskonut.
    Kuljetusautoon pakkaaminen on ihan normijuttu jo. Onhan mun kanssa sellasia harjoteltu paljon jo varsana. Saavuttiin kisapaikalle ja mulle valkeni että nyt on kyse ratsastuksesta vasta, kun mamma kiipesi selkään. Innostuin ja nostin etujalat ilmaan. Viskelin vähän päätä ja sain heti moitteita mammalta. Mulla vaan oli niin hauskaa.

    Käpsyttelin sitten kentälle ihan hyvässä järjestyksessä. Mamma oli tosi kiltti verryttelyssä, kun se antoi mulle puolipitkiä ohjia aika usein, niin sain haistella vähän kaikkea. Siellä oli esimerkiksi tolppia, puomeja ja hassunkurisen näköisiä muita juttuja. Vähän pelotti, mutta mamma antoi haistella, niin heti helpotti. :) Hypättiinkin muutama este ja kuuntelin tosi tarkasti minne piti mennä.

    Sitten mentiin sinne kentälle, missä niitä esteitä oli hurjan monta. Pärkytin sieraimia pariin kertaan kummissani ja hirnahdinkin. Mutta yksin sinne piti mennä. Mamma yllytti laukkaamaan, ja siitä minä tykkäsin, pukkasinkin. Mamma ohjaili mua esteeltä toiselle, mutta jostain syystä (olisko kuudennen esteen jälkeen) se alkoi arpomaan suuntaa ja mä ajattelin auttaa. Siinä oli este edessä ja arvelin että sitä se varmaan tarkotti. Se riuhtaisi itseään selässä juuri kun hyppäsin. Mut KAUHEETA! Mä en olis voinu tehdä yhtään mitään! En mitenkään olis voinu estää sitä! Yhtäkkiä mamma istui maassa. Käännähdin salamana ympäri, kun tunsin, ettei kuskia enää ollut ja menin ihmettelemään miksi se ei pitänyt kiinni paremmin. Mamma rapsutteli vähän korvan takaa ja sit käveltiin pois kentältä.

    Siellä kivalla verkka-alueella hypeltiin vielä muutama este ja taas tuntui mamma siltä, että se tietää mihin ollaan matkalla. Kuljetusautolla ne kattoi pientä mustaa masinaa muiden kanssa yhdessä ja nauroivat kovaan ääneen ja sit kattoivat mua ja nauroivat taas! Minä nyökyttelin päätä ja sain porkkanaa.


  • LUOKKA 2

    • Pieta (VRL-2753, WAMMA) - You Think?
    Kai.
    Minä lähdin pois. Hevonen jää sinulle. Palaan kyllä joskus. En tiedä milloin, mutta joskus. Älä yritä etsiä minua, tiedän ettet löydä. Odota minua.
    Rakastan sinua.
    - Riku

    Miksi sinä lähdit? Minne sinä menit? Milloin sinä tulet?
    Istuin taas parvekkeella, kylmällä betonilla kirjeesi käsissäni. Olen istunut täällä jo kolmen vuoden ajan, jokainen ilta. Nyt on kulunut kolme pitkää vuotta, enkä halua enää elää. Möin hevosemme, Kai. En jaksanut enää nousta aamulla hoitamaan sitä, enkä ole tarpeeksi kiinnostunut pitämään huolta edes itsestäni. En syö enkä nuku kunnolla. Päivisin olen horroksessa, mutta öisin en voi nukahtaa. Missä sinä olet nyt?

    Nojaudun eteenpäin kun heitän savukkeeni kaiteen yli. Siellä se menee. Lopulta se iskeytyy katuun ja jää ihmisten jalkoihin. Varmasti sattui. Nojaudun taas taaksepäin ja annan selkäni painua seinään. Tätä tunnetta ei voi selittää, mutta yritän. Lukiessani kirjettäsi, Riku, tuntui kuin en olisi saanut henkeä. Kehoani pisteli kuin olisin jäätynyt sisältäpäin. Sitten tuli sellainen vimma. Etsin sinua kaikkialta. Huusin nimeäsi. Hakkasin vaikka päätäni seinään, en pysähtynyt hetkeksikään. Seuraava olotila oli sama, mikä nyt on meneillään. Tyhjyys. Tämä tuntuu siltä, kuin olisin juossut maratonin varmana voitostani, varmana siitä että maalissa saan miljoonan ja kaikki rakastavat minua, olen kaikkien sankari. Olisin kuluttanut itseni aivan loppuun, ja maalissa huomannut, että joku vei kaiken tuon kunnian, kaikki ne ihanat palkinnot nenäni edestä, Voitti muutamalla sentillä.

    Kaiken lisäksi olen niin älyttömän pahoillani hevosen takia. Rakastit sitä. Nousen ylös huomatakseni punaisen auton kaartavan pihaan. Naapurin mummo varmasti tulee sukulaisten luota, niinhän hän aina tähän aikaan perjantai-illasta. Seuraan pientä pistettä, sitä mummoa katseellani. Katselen yläilmoista, parvekkeeltani, kuinka hän avaa alaoven ja katoaa.
    Katson kauemmas. Näen kaupungin kaikki valot sumeasti. Niiskautan ja pyyhin nenäni hihaan. Minä olen yksin, ja tuollapäin kaikilla on joku. Jospa minäkin muuttaisin sinne tästä talosta.

    Käännyn ympäri ja avaan parvekkeen lasioven astuakseni sisään sotkuiseen, pimeään, ankeaan huoneeseen. Ovelta kuuluu rapinaa. En edes hämmästy kun astut ulko-ovesta eteeni. Katson sinua huoneen vastakkaiselta laidalta. Katson kun levität käsiäsi minulle. Käännyn ympäri ja kävelen keittiöön kuin unessa.
    Seuraat minua aivan todellisena ja istut pöydän ääreen sanomatta mitään. Olet kaunis surullisenakin, Rikuni.

    Kun puhun, ääneni on rauhallinen, vaikka karhea käyttämättömyydestä.
    "Missä olit kaikki nämä vuodet?"

    Vastaat katseeseeni rauhallisena ja nouset ylös. Hengität hitaasti nenän kautta ja ojennat kättäsi anovasti minua kohti.
    "Olin naapurissasi."


    Cissy (VRL-5274, VMR) - Zariossa VH-30079
    Olin juuri saanut oman ajokortin ja tahdoin välttämättä ajaa itse Hillavaan kisoihin. Äitini yritti tyrkyttää karttaa mukaan, mutta viskasin kartan roskakoriin lähtiessäni - sehän vaan veisi tilaa pienessä Peugeot 107:ssa. Näytti kieltämättä hupaisalle, kun pieneen autoon liitettiin yhden hevosen kuljetuskoppi. Mietin jo koppia kiinnittäessä, jaksaako auto edes vetää isoa koppia ja pullaponia. Yritin itse jo aamulla kiinnittää koppia autoon, mutta äitini keskeytti: "Mitä ihmettä sinä säädät siinä?" hän kysyi. Katsoin häntä hölmistyneenä ja vastasin: "No laitan koppia kiinni autoon?" Äitini alkoi nauramaan maha kippurassa kuraisessa maassa ja isäni tuli katsomaan, mikä ihme show pihalla oli meneillään. Kun hän näki, mitä sähläsin, maassa makasi kaksi aikuista ihmistä nauramassa ja kierimässä mudassa kuin pienet porsaat. Vihdoin äitini onnistui nousemaan ylös ja sanoi: "Luuletko tosissasi voivasi kiinnittää kuljetusvaunua auton puskuriin?!" Tuon huomatessa helahdin ihan punaiseksi ja luikin talliin.

    Kun äitini oli kymmenennen kerran luetellut minulle kaikki liikennesäännöt ja ajo-ohjeet, pääsin vihdoin lähtemään. Lähdin ajamaan ja matka sujui verkkaisesti kuuntelemalla radiota. Pari tuntia autossa istuttuani aloin jo miettiä, että olisiko minun pitänyt kääntyä puoli tuntia sitten oikealle eikä vasemmalle? En kumminkaan välittänyt siitä, vaan jatkoin matkaa. Kun alkoi hämärtyä, aloin jo epäillä, että olisin eksynyt. Viimeisin auto tai talo mikä on tullut vastaan, tuli vastaan tunti sitten. No, Hillava kai on hieman korvessa? Minua alkoi väsyttämään ja ajoin pieneen luolaan ja päästin Zarin jaloittelemaan. Päätin syödä eväät ja tein nuotion. Kun nuotio alkoi valaista, aloin ihmetellä äkillistä veden määrää. Lastasin Zarin nopeasti takasin ja sammutin nuotion. Menin auton takapenkille ja päätin ottaa pienet unet.

    Seuraavana aamuna heräsin ihan kohmeessa. Onneksi Zarilla on kuljetusloimi, jottei tammaparka ihan jäätyisi. Astuin ulos autosta ja tongin takakontista kauraa Zarille. Avasin kuljetuskopin oven ja hyppäsin ainakin kolme metriä taaksepäin enkä meinannut uskoa silmiäni: Kuljetuskopissa ei ollut enään ruunivoikon väristä connemaranponia, vaan pingviini Nipistin itseäni, sillä luulin nukkuvani, mutta totta se oli: Kuljetuskopissa seisoi pingviini. Etsin Zaria lähettyviltä, mutta tammaa ei näkynyt missään. Sitten tunsin nytkähdyksen ja tajusin, etten ollutkaan luolassa, vaan olin ajanut väsyneenä laivaan. Nousin nopeasti autoon ja pistin pakin päälle. Laivan ramppi laskeutui alas ja pakitin täysillä maan pinnalle. Kun pysähdyin, huomasin ympärilläni merta ja horisonttia. Nousin autosta, mutta liukastuin ja kaaduin. Huusin tuskasta ja katsoin maahan: Se olikin jäätä. Kohta ympärilleni kerääntyi kymmeniä pingviinejä. Silloin tajusin, että olin ajautunut Etelänavalle. Kävelin hieman eteenpäin niin, että näkisin laivan nimen. Harmaan laivan kyljessä oli mustalla painettu teksti: PikalaX 3000.

    PikalaX 3000. Kolme päivää sitten uutisissa mainostettu mailman nopein laiva. Kulkee 3000 km sekunnissa. Nyt se oli kyydittänyt minut Etelänavalle. Huomasin jonkun lyhyen ihmisen menevän lastiruumaan, joten juoksin hänen luokseen ja sanoin: "Anteeksi, jouduin vahingossa teidän mukaanne matkalle. Milloin tämä laiva palaa Suomeen?" Mies katsoi minua ja huusi ruuman perukoille jotain jollain ihmekielellä, sitten hän vastasi minulle: "30.03.2088". Sydämmeni hypähti kurkkuuni ja aloin miettimään: Kisapäivä on 30.07.2008. Olen siis loukossa täällä 80 vuotta. Mies kumminkin jatkoi puhumistaan: "PikalaX 2000 tulee tänne kolmen päivän kuluttua ja palaa sitten Suomeen. Odota täällä sen aikaa." Huokaisin helpotuksesta ja istuuduin autooni. Kaivoin kännykän taskustani ja yritin soittaa. Se oli mahdotonta, sillä pingviinit eivät kännyköitä käyttele, joten täällä ei ollut edes kenttää. Päätin siis kolme päivää pelata matopeliä kännykällä.

    Kolme päivää myöhemmin PikalaX 2000 saapui Etelänavan rantaan ja ajoin suoraan laivan ruumaan... Korjaus: Laivan perään, sillä ruuman ramppia ei oltu vielä laskettu alas. Auton turvatyynyt laukesivat ja puskuri ryttääntyi täysin. Pakitin hieman ja odotin rampin laskemista. Laiva lähti melkein heti liikkeelle ja muutamaa tuntia myöhemmin saavuimme Helsingin satamaan. Kysyin ensimmäiseltä vastaantulevalta ihmiseltä, mikä päivä tänään on. Hän vastasi: "30.07.2008." En voinut uskoa tätä. Miten se oli mahdollista? Olin lähtenyt 30.07.2008 kotoani, ajoin Etelänavan kautta Helsinkiin ja nyt on taas 30.07.2008. Sitä en jäänyt enään ihmettelemään, vaan ajoin nopeasti Hillavaan - tällä kertaa oikeaan osoitteeseen. Avasin kuljetuskopin rampin, mutta kopissa ei ollut tälläkään kertaa ponia, mutta ei kyllä ollut pingviiniäkään - siellä oli jääkarhu.

    Menin luokassa ensimmäisenä, joten minun oli pakko nyt tyytyä lähtemään jääkarhulla kisoihin. Hain satulan ja suitset ja menin verryttelyalueelle. Kun tuli minun vuoroni suorituksessa, ryntäsin jääkarhuni kanssa esteiden y.. läpi ja tulin maaliin nopeiten. Valitettavasti läpiryntäilyn takia sain tuomareiden mukaan miljoona virhepistettä ja elinikäisen kilpailukiellon. Tuo ei minua haitannut, vaan ajoin kotiin ja lukkiuduin huoneeseeni koko iäksi. "Mikään ei ole enään turvallisempaa kuin postimerkkeily." tuumasin ja menin nukkumaan.


    fjalin (VRL-7054, CeRi) - Bellamy SFR
    Bellamy SFR ei ehkä ollut ihan se unelmieni valkoinen saturatsu, kun näin sen ensimmäistä kertaa. Hiukan vaaleanpunertavat silmänympäryksetkö, samansävyinen turpako, paksu kaula ja voimakas etuosako vai harmaapilkkuinen silkkinen karvako se oli, mikä sai minut loppujen lopuksi ostamaan sen? Se oli jo aika vanha, ei mitenkään helppo hevonen hoitaa tai ratsastaa, vaikka hyppäsihän se hienosti ja oli näyttävä oikein kulkiessaan, joskin se vaati minulta hirveästi jo ensimmäisellä koeratsastuksella. Sellainenhan se on vieläkin, vanhentunut siitä mitä se oli ostohetkellä, mutta yhtä hankala ja hieno se on yhä.

    Mikään hevonen ei kuitenkaan elä ikuisesti. My ei ole kipeä, mutta ajan hammas on jo kaivanut sen kylkiä ja jalkoja, se laihtuu koko ajan hiukan. Tamma on aina jäykkä, kun sen selkään kipuaa, mutta se vertyy lähes yhtä nopeasti kuin nuorempanakin. Jotenkin vain tuntuu väärältä kilpailuttaa sitä, varsinkin kun tiedän, ettei se koskaan oikeastaan ole nauttinut hälinästä ja melusta, kiihkeästä tunnelmasta ja kilpailemisesta, vaikka se rakastaakin hyppäämistä varsinkin täysmittaisilla radoilla. Mutta on meillä täysmittaisia ratoja kotonakin.

    Joskus My on tuntunut siltä ”elämäni hevoselta”. Pikkutamma on toisinaan niin ymmärtäväinen, hiukan jopa ihmismäinen, tai ehkä sitten minä vain olen hevosmainen, mymäinen. Muistan ikuisesti ensimmäiset estetreenimme kotona. Pitkäjalkaista täysiveristäni varten kentällä oli metrin kokoisia oksereita ja poniani varten pieni kuudenkymmenen sentin sarja. My nyppi ohjia, sen silmiin syttyi iloinen kiilto, se oli jotain aivan muuta kuin nahkea, kovakylkinen poni, joksi sitä olin luullut. Ja se oli sitten menoa! My painoi milloin oikeaa, milloin vastalaukkaa, painoi ohjalle ja oli täysin hallitsematon, My oli päättänyt olla jaguar – se, joka tappaa hypätessään. Se painalsi puhtaasti yli metristenkin esteiden ja kulki kuin rasvattu salama. Ajattelin, että tämän ponin kanssa pääsisin pitkälle, isoihin kisoihin.

    Mutta heti kun pääsimme ensimmäisiin ”isoihin kisoihimme”, Bellamyn loisto sammui kuin tiensä päähän tulleen tähden. Se ei suoranaisesti vastustanut apujani, mutta osoitti mieltään ihan pienillä eleillä, hännän pyöräytyksillä, puraisuilla kuolaimeen, hiukan liian hitailla reaktioilla, aavistuksen liian verkkaisilla laukannostoilla. Ratsastin sen vaahteran alle varjoon, laskeuduin satulasta ja katsoin sitä syvälle silmiin. Siellä, tummien silmien pohjalla, lainehti mielipide. My kyllä hyppäisi kanssani, hyppäisi kisoissakin, mutta vain koska minä pyysin ja halusin. Ja niin tuli aika, jolloin me hyppäsimme ja voitimme, aina tammani ehdoilla, tietenkin. Mutta nyt on tullut aika minun joustaa ja antaa ponin jäädä kotiin, kun nuoremmat lähtevät valloittamaan kilpakenttiä. Nämä kisat ovat meille viimeiset yhteiset, mutteivät jäähyväisemme kilparadoille, sillä me kummatkin inhoamme jäähyväisiä sydämemme pohjasta.


    Annundwen (VRL-0399, YTL) - EQ Mikhail VH-20040
    Laukkaan maassa, joista vain tarinat kertovat. Maassa jonka taivaan sini yltää sinisyydellään sielun syövereihin. Maassa, jonka vehreys levittää laajat laitumet laukattavaksi kavioiden kantamattomiin. Harjani hulmuaa valkoisena ja auringon kultaiset säteet leikkivät jouhien päissä koittaen pysyä vauhdissani. Kaviot hädintuskin koskettavat maata, niin kepeästi askellan.

    Tunnen jonkun tarttuvan minuun. Kauniit lapsen silmät katsovat
    ihastuneena ja päätän mennä niiden mukaan. Olenhan kiiltokuva.


  • LUOKKA 3

    • Odessa (VRL-0877, YTL) - Mercury 88 VH-39601
    Siinä oli oikein komeaa esteratsastusta esillä, kuinka suoritetaan virheetön rata tyylillä. Mutta nyt seuraavaan ratsukkoon, joka on Odessa ratsullaan Mercury 88, joka on muuten korkean tason kouluhevonen ennestään. Katsotaan, saammeko nähdä yhtä upeaa ratatyöskentelyä myös esteradoilla.
    Ratsukko saapuu radalle hyvin eloisan oloisesti, hevonen näyttää oikein pirteältä ja valmiilta tositoimiin. Ratsukko kiertää radan kevyesti ympäri ennen kuin lähtevät ensimmäiselle esteelle. Ori tulee ensimmäistä estettä kohden reippaasti ja määrätietoisesti, ja kas vain, ratsukko ylittää ensimmäisen esteensä erittäin tyylikkäästi, eikä ylimmän puomin kosketus saatikka pudottaminen ollut lähelläkään. Mercury 88 on siis englantilaista alkuperää oleva kimo kladrubinhevos-ori, joka on menestynyt hyvin vaativan tason kouluhevosena, mutta hyppää myös yli 100 cm rataesteitä. Ratsukko on hyvin valveutuneen oloinen radalla ja oriin hyppytekniikka on vertaansa vailla. Jo kolme estettä takana, eikä vielä kertaakaan yhtään pudotusta tai puomikosketusta.

    Ratsukko suoriutui virheettömästi jopa kolmiporrasesteestä, ja lähtee juuri kohti viimeistä estettänsä tällä radalla. Vielä ei ole yhtään virhepistettä rapsahtanut, ja radan suoritusaikakin näyttää suotuisalta ratsukolle. Ei kyllä, tämä rata rapsahtaa ratsukon tilille täysin virheettömänä ja hyvällä suoritusajalla. Tässä se sitten nähtiin, kovan tason kouluhevonen pärjää hyvin myös rataesteillä. Hyvät naiset ja herrat! Odessa kladrubinhevos-oriillaan Mercury 88:lla!


    NEO (VRL-2753, WAMMA) - Agata Jewel VH-21910
    "Lähes hihkumista, ystävä hyvä", nyökkäsin vokalistille hyväntuulisena ja laskin kitaran telineeseen. "Kukaan ei varmaan vieläkään kerro, miksi kitarani värjäytyi yön aikana pinkistä vaaleanpunaiseksi?"
    Annoin katseeni kiertää tallin vinttiä. Pojat eivät hevosista paljonkaan olleet piitanneet, mutta kun tavarat oli pakko siirtää tänne, alkoi se piilevä heppainnostuskin ilmetä. Basisti ei vieläkään myöntänyt. Vokalisti pelkäsi aidosti. Kakkoskitaristi oli vielä liian tohelo, ja rumpali yksinkertaisesti tylsimys. Mitäs siitä, kyllä me hyvää vauhtia edistyimme, vaikka bändi oli alussa meinannut kaatua hevosenhajun vuoksi.

    "Ja nyt RATSASTAMAAN", kakkoskitaristi pompahteli ympäri huonetta ja päätyi lopulta halaamaan kauhusta kankeaa vokalistia. "Tero kiltti, ole hyvä ja rauhoitu", bändin johtaja huokaisi rumpujensa takaa kapulaa sormissaan pyöritellen. Seurasin kiinnostuneena, laskien sekunteja kalahdukseen.
    "NIIN TERO TURPA KII JA ISTU!" vokalisti huusi ääni käheänä ja karisti itseään paljon pidemmän pojan kimpustaan.
    "NIIN KEKE ISTUTAAN!" Tero kamppasi vokalistin mukaansa kaatuessaan sohvalle.

    "Mitä Markus aikoo tänään?" rumpali yritti turhaan kiinnittää huomion basistiin. Hän oli kuin ei olisi kuullut taustalta jatkuvaa hälinää.
    ("NYT Tero! Painat kuin kilo norsua!"
    "No NYT vasta hyvä vertaus tuliki!"
    "Haluatko tietää miltä tuntuu kun joku kävelee korkeakorkoisilla kengillä ylitsesi?"
    "Nyt POIS SIITÄ TAI MURSKAAT JOTAIN ERITTÄIN TÄRKEÄÄ!"
    "Tupakkaa?"
    "EI! POIS!")
    "Kunhan kotiin selviäisin", Markus tuumasi vilkaisten kitaristi-vokalisti-yhdistelmää.
    "Ihan hyvä tavoite", haukottelin ja istuin lattialle.
    "Niin, kun ottaa huomioon että tuo tulee kyydissä", basisti osoitti vokalistia.

    Käännyimme kaikki katsomaan kun sohva vonkaisi uhkaavasti.
    "Nyt pojat ulos!" rumpali suuttui ja heitti vokalistin niskaperseotteella portaisiin.
    "EI ÄLÄ KOSKE!" kitaristi lähti itsenäisesti.
    Oven sulkeuduttua kumarruimme tutkimaan sohvaa.
    "En minä muuten, mutta kaljat", Tomi virnisti ja veti korin sohvan alta.
    "Ethän toki", Markus avasi pullon minulle ja itselleen.
    "Eihän sitä noille alaikäisille voi kertoa", minä mietiskelin nyökäten sille ovelle, josta meitä kaikkia kaksi vuotta vanhempi vokalisti ja kolme vuotta vanhempi kitaristi poistuivat juuri.
    "Aina pitää laskeskella se henkinen ikä ennen juhlien aloittamista", Tomi vielä vahvisti, "ratsastelkoot nuo pikkuiset vain."


    Silent (VRL-0458, SG) - Aisha
    "Voi ei, taas se on tuollainen! Ajattelin seuratessani Silentin ja Aishan siirtymistä verryttelyalueelta kilparadan puolelle. Tamma näytti räjähdysalttiilta heidän ravatessaan kentälle. Se nyki ohjia, viskoi päätään puolelta toiselle ja polki kiivaasti etujalallaan joutuessaan pysähtymään, kun Silentin oli vuoro tervehtiä tuomaristoa. Silmäilin aikaisemmin tekemiäni lettejä, jotka olivat muuttuneet tyylikkäistä jo järkyttävän puolelle, sen verran tamma oli ollut vauhkona verryttelyssäkin ... "No, pitää toivoa, että he selviävät kunnialla", mutisin itsekseni.

    Lähtömerkin saatuaan Silent antoi Aishalle merkin lähteä, ja tamma teki työtä käskettyä ja alkoi puskea eteenpäin kuin mikäkin tornado. Silentin sormet taitavat olla aika koetuksella tänään, mietin, kun huomasin Aishan yrittävän jatkavasti saada lisää ohjaa päästäkseen lisäämään vauhtiaan.

    Hehän suoriutuvat hienosti, kommentoin, kun radan ensimmäiset esteet olivat ylittyneet pudotuksitta ja tamma pysyi hienosti hanskassa. Viidennellä esteellä Silent oli ilmeisesti päättänyt antaa tammalle hieman enemmän ohjaa, olihan kyseessä pitkä okseri. Este ylittyi puhtaasti, mutta yllätyksekseni ratsukko jatkoi samanlaista suurta laukkaa myös seuraavalle esteelle. Säikähdin ymmärtäessäni, että Aisha oli tainnut tehdä omat päätöksensä radan jatkamisesta pitkässä laukassa ... Seuraava este lähestyi uhkaavasti .. kolme.. kaksi .. yks. . mitä?! huh!! Meni sekin yli, huokaisin, olkoonkin, että puomeja hieman kolisikin alas ... Miksihän se Aisha tekee aina näin, ei se taida ikinä kuunnella ja sitten huomaakin joutuneensa esteelle ilman apuja ja yrittää aina paeta kieltämällä ... onneksi Silent oli hereillä!

    Loppurata meni melko siististi, ainakin minun mielestäni. Tamma oli paljon paremmin kuulolla tuon kuudennen esteen jälkeen ja tuntui olevan hieman tarkempi jaloistaankin. Viimeisen esteen jälkeen Silent myötäsi hieman ohjaa ja Aisha lähes hyppäsi muutaman laukka-askeleen kiihdyttäessään vauhtiaan. Se näytti todella vauhkolta, mutta muutaman laukka-askeleen jälkeen Silent kuitenkin sai neidin ruotuun ja he siirtyivät ravin kautta käyntiin ja lähtivät köpöttämään verryttelykenttää kohti. Ainiin! Nyt taisi tulla kiire, ajattelin, kun muistin, että minun piti mennä jäähdyttelemään tamma.

    "Sehän meni kivasti!" Huudahdin Silentille lähestyessäni verryttelykentän keskelle pysähtynyttä ratsukkoa. Silent taputti Aishaa hieman vaisusti ja jalkautui tamman selästä. Ei hän taida olla kovin tyytyväinen, mietin ja nappasin Aishan ohjat käteeni. "No, mikä on?" kysyin. "Ei tuossa mitään, hirveän väsyttävää tuota on vain ratsastaa silloin, kun se on noin vauhkolla tuulella ..." Silent mutisi, kiitti sitten ja huikkasi lähtevänsä hakemaan jotakin juotavaa kahviosta. Käännyin sitten Aishaa kohti. "Tiedätkös, olet sinä kyllä aika hölmö, kun juokset tuolla tavalla! Ei nämä kilpailut nyt aivan noin jänniä ole ..." puhelin tammalle ja silittelin sen höyryävää kaulaa. Se pärskähti tyytyväisenä, kun sitten lähdin kävelyttämään sitä kilpailualueen ulkopuolelle.


    Coren (VRL-3579, ROWDY) - Chilli's Solibet VH-38829
    Kastehelmen Laulu

    Vaikka kyyneleet olivat sumentaneet silmäni enkä erottanut kiven tekstiä hyvin, muistin mitä siinä luki. Sitä en ikinä unohtaisi. "R.I.P Viiru, En ikinä unohda sinua"

    Siitä on kohta kolme vuotta. Vuosipäivä lähenee viikko viikolta ja ne asiat mitkä luulin jo unohtaneeni liukuvat silmieni ohitse uudestaan. Muistot jotka uskoin jo haudanneeni, tunteet joita en uskonut enää olevan, valokuvat jotka uskoin jo polttaneeni. Mutta kaikki se palasi mieleeni, niin kuin silloin. Ne hiipivät ajatukseeni, laskevat mielialaani, saavat kyyneleet silmiini. Ja minä en voi sille mitään. Se mitä silloin tapahtui ei tuota muille tuskaa, se ei laita ajatellemaan ja korkeintaan saa vain halveksuvia katseita, mutta minulle se merkitsi ja nyt kerron siitä teille. Nämä asiat tulivat mieleeni tänään, kun istuin hänen vieressään. Kun uskoin jo unohtaneeni...

    Heräsin aamulla hyvin aikaisin. Sumu verhoili maata, ruohoa ei edes näkynyt. Aurinkonousi hiljakseen ja korkeimpien puiden oksat olivat jo värjäytyneet auringonsäteistä. mielialani ei kuitenkaan ollut niin korkealla kuin nuo auringonsäteet. Eilisestä asti mieltäni oli verhoillut pimeä ajatus. Maailmassani oli yksi asia joka piristi minua. Muille se oli tarkoitukseton, tunteeton ja he uskoivat ettei se voinut vaikuttaa muiden elämään mitenkään, mutta he olivat väärässä. Se pieni olento, se eläinlajin edustaja jota pidettiin tyhmänä oli minun parasystäväni elämässä. Meidän välillämme oli jonkunlainen side, ja sen takia ymmärsimme toisiamme. Se olento oli lemmikkikanini.

    Koulussa se ajatus hiipi mieleeni kuin varjo. Hiljaa ja salakavalisti, niin etten huomannut edes ajattelevani sitä. Taas uudestaan löydin itseni ajattelemasta sitä ja kauhistuin ajatusta joka kerta. Mieleeni tulvi kauhukuvia asiasta ja tunsin sen tapahtuman aiheuttaman henkisen kivun kulkevan lävitseni. Muille se ei merkitsisi mitään. Muita se ei liikuttaisi, mutta miten minä siihen suhtautuisin? Sitä ajattelin. "Entä jos se kuolee, mitä minä sitten teen? Miten siihen suhtaudun, mitä ajattelen?" Tiedän että muut nyt ihmettelevät miksi se olisi niin kauheaa. "Se on vain kani" he sanovat, mutta se ei ole totta. Kun pääsin koulusta juoksin kotiin. Koulumatkani ei ollut pitkä, mutten voinut silti juosta kokomatkaa. Ilta rupesi jo hämärtymään ja katulamput syttyivät vuorotellen valaisten ajoittain matkaani. Oikaisin metsän läpi ja kompuroin muutamaan otteeseen juurikkoon. Kuitenkin kotipiha häämötti jo edessä ja sitten pääsin ulkohäkin luokse. Nostin pupuni syliin ja puristin sitä rintaani vasten. Hetken oli hiljaista. Sitten kuin varjoista hyökkäsivät ne kauhukuvat taas mieleeni ja puristin pupuani vielä lujemmin. Istuin hetken paikoillani kunnes päästin sen takaisin häkkiin ja jäin katsomaan sitä hetkeksi. Pupuni nuolaisi minua kädestä ja loikki takaisin istumaan koppansa päälle.

    Nousin ylös ja menin sisälle. Ajatukset eivät enää piinanneet minua ja olin siitä syvästi helpottonut. Ikään kuin ne olisivat ohi. Nukahdin hiukan levottomasti, mutta nukuin yön rauhallisesti unia näkemättä.
    Aamulla, kello oli noin puoli kahdeksan, se tuotiin syliini. Näköni sumeni, ymmärsin painajaisteni käyneen toteen. Se makasi sylissäni hengittäen raskaasti, minun rakaani. Se jolle pystyin aina luottamaan murheeni. Se makasi siinä nyt kuolemankielissä eikä mitään voitu tehdä. Laskin käteni peitolle lähelle pupuani ja ihmetykseni oli suuri kun pupu laittoin tassunsa kädelleni. Uskoin että se oli kramppi ja otin käteni pois taasun alta, mutta kani laittoi tassunsa siihen uudestaan. Silloin murruin täysin ja laskin käteni pupuni rinnalle. Tunsin kuinka sydämmenlyönnit heikkenivät, kunnes niitä ei enää ollut. Käärin kanin liinaan ja hautasin sen suuren puun alle. Kaversin kiveen tekstin sen muistoksi ja poistuin itkien.

    Tämä kaikki minun oli jo pitänyt unohtaa. Kolme vuotta, yhtä kipeää tunnetta, jota ei pitänyt enää olla. Nyt istun armaani vieressä. Istun hänen viimeisen lepopaikkansa vieressä ja muistelen. Kyyneleet sumentavat silmäni taas ja yritän lukea tekstin. En nää sitä selvästi, mutta muistan kyllä mitä siinä lukee. Niitä sanoja en ikinä unohda.

    R.I.P
    Viiru, En koskaan unohda sinua
    Kaipuuni on suuri


    Coren (VRL-3579, ROWDY) - Chilli's Divertante VH-36004
    Kun saavuimme Kuolemankirteen laidalle Groanin silmät suurenivat kauhusta ja käsiäni rupesi hikoiluttamaan. Tiellä oli selvä ruuhka, pahempi kuin yleensä ja kärryjä oli kymmenittäin tienlaidoilla kärryvajaina tai suurina kasoina. Katsahdin Groaniin ja hän vastasin katseeseeni. Maiskautin Sykomorian kiihdytyskaistalle ja se vetäisi kärryt liikkeelle uhmakkaana. Se ei aikonut jäädä muiden jalkoihin. Vauhtimme kiihtyi ja mittarin luku nousi ensin sadasta kilometristä tunnissa 150 kilometriin tunnissa. Groan puristi vaununlaidasta ja Sykomoria oikaisi siipensä. Sen valtavat 8 metriä siiven kärjestä kärkeen pitkät siivet säikyttivät muita tiellä olioita kauemmas ja felfella rupesi heiluttamaan siipiään nostaen jalkansa ilmaan ja kärryt perässään. Felfellat pystyivät juostessaan kiihdyttämään vauhtia 200 kilometriin tunnissa ja lentäen kaksinkertaisesti juoksunopeuden. Se kuulostaa lähes mahdottomalta ja niinhän se melkein on. Kukaan ei ole ollut felfellan selässä kun ne ovat menneet 400 kilometriä tunnissa. Sykomoria nosti korkeutta ja näykkäsi vieressä olevaa felfellaa suistaen sen tieltä. Groan katsoi tyrmistyneenä kun viereinen felfella rysähti pusikkoon ja kärryt räsähtivät kappaleiksi. Hän sanoi jotain mitä en kuullut kun tuuli suhisi korvissani. Kannustin Sykomoriaa vielä kovempaan vauhtiin kun huomasin muitten rupeavan menemään meistä ohi. Ei se niiden ohittaminen minua haitannut, mutta yleensä ne joita ohitetaan kokevat saman kohtalon kuin se valjakko joka suistui tienreunaan Sykomorian aloitteestaan. Ensimmäinen risteys häämötti edessä ja huomasin Groanin kirjoittavan jotain lapulle jonka hän antoi sitten minulle. lapussa luki : kun tulee risteys, mehän hiljennetään vauhtia eikö? Katsoin Groania huolestuneena ja pudistin hitaasti päätäni. Samassa eteemme kaarsi valjakko joka samassa hetkessä meinasi rysähtää päin meitä. Se kaarsi suoraan päin puuta ja vaunu meni säpäleiksi. Groan sulki silmänsä ja puristi kahta kauheammin kaiteesta. Tiesin miltä hänestä tuntui. Minusta tuntui samalta kun Gao vei minut ensimmäistä kertaa kuolonkierteelle toisella aikuisella felfellallamme Balmborolla.

    Risteys läheni uhkaavasti ja maiskautin Sykomorialle. Felfellaa ei kahdesti tarvinnut kehottaa vaan se syöksyi eteenpäin nostaen vauhtia reippaasti yli 200. Painauduin penkkini selkänojaa vasten ja vilkaisin nopeasti Groania, joka piti silmiään kiinni. Ehkä niin oli parempi. Niin sanottu risteys koostui 87 suuresta ja mutkikkaasta sillasta ja puunrungosta joista vain 7 menisi felfella-aseman suuntaan. loput vievät ties minne. Risteyksissä felfelloja pakotettiin lentämään niin lujaa kuinka ne vaan pääsivät koska osa silloista ja kaistoista menivät pystysuoraan ylös tai alas, osa kaartui ja teki voltteja. Yhteensä koko risteys näytti suurelta ja sokkeloisesta lankakerältä. Se oli kuin suuri solmuinen pallo joka leijui pimeänmetsän keskellä. Samalla hetkellä kuin risteys suureni edessämme ja vaihdoin kaistaa volttikaistalle Groan avasi silmänsä. Uskoin hänen oikeasti pyörtyvän ja se ei olisi ollut tällä hetkellä mitään muuta kuin hengenvaarallista. Huusin hänelle viuhuvan tuulen läpi :
    - Älä sulje silmiäsi, Groan! Tarkkaile ympäristöä ja kerro minulle jos jotkut tiet siirtyvät!
    Niinpä niin. Kaiken lisäksi risteys ei pelkästään ollut koukeroinen ja mutkikas vaan myös suuret ihmis- ja felfellamassat jotka käyttivät sitä kuluttivat teitä ja kuormittivat niitä jolloin osa niistä halkesi, repeili tai meni poikki. Kenen kohdalla se sattui, sitä oli mahdoton ennakoida tai arvella. Piti vaan toivoa.

    Väylä jonka valitsin kaartui suoraan risteyksen keskipisteeseen. Hoputin Sykomoriaa hoputtamisesta päästyäni ja silloin saavuimme ensimmäisille voltille. Tie teki suuren silmukan ja silmukan lävitse kulki noin kymmenen muuta väylää. Sykomoria kaarsi tottuneesti silmukan reunaa pystysuoraan ylöspäin ja lopulta olimme pää alaspäin. En edes ehtinyt katsoa miten Groan reagoi tilanteeseen kun tunsin oman vatsani menevät mutkalle. Pian Sykomoria onneksi kaartoi jo alaspäin ja lopulta silmukka jäi taaksemme. Sykomorian siipien lyönnit hukuttivat muut äänet alleen kun saavuimme "kerän" keskipisteeseen. Nyt saatoimme hiljentää vauhtia koska risteyksen keskipisteessä kaikki tiet kulkivat eri korkeuksilla suoraan, ilman minkään näköisiä kaarteita. Täällä kaikki oli hiljaista kun kaikki valjakot, niin hurjastelijat kuin sunnuntaiajelijat olivat hiljaa ja felfellojen siipienäänet kaikuivat avoimessa tilassa. Groan tarkkaili ympäristöään.
    - Miten tällainen on syntynyt? Miksi tällainen on tehty? Oli onneni, että törmäsin sinuun koska en olisi selvinnyt tuosta hengissä muuten. Hän sanoi
    - En tiedä miten tuo on syntynyt, mutta huhutaan, että se olisi syntynyt kun maanjäristys ravisteli maata. Muuten, pidä taas kiinni lepo kaistaa ei jatku enää kuin parimetriä ja sitten pitää taas kiihdyttää. Samanlainen kierre on vielä edessä. Vastasin ja keräsin Sykomorian ohjia.


    Kisshu (VRL-2283, HVR) - Karmiinin Kammo
    Kammolla oli tänään vähän villimpi päivä, kun aloitimme päivärutiinin oli ori vain hotkaisemassa kaikki kaurat suihinsa ja sitten kun vähiten odotin harjatessani sitä karsinassa, se karkasi karsinasta. Ori lähti ravaamaan riimu päässä ulos oritallista ja se lähti ravaamaan suoraan kohti autotietä. Lähdin perään liinan, kauraämpärin ja avustajani Tepulin kanssa. Sanoin äkkiä hätääntyneenä vain sen, että saa nähdä keretäänkö kilpailuihin Kammon ja Villen kanssa ollenkaan! Saimme juosta aika tovin ämpäreinemme ja liinoinemme kunnes olimme juosta ohi Kammosta joka oli jäänyt ojaan syömään heiniä. Rajasimme nopeasti liinalla tämän herran pakotietä. Tepuli heilutti lähempänä päätä kauraämpäriä, tietenkin ori oli vastikäään syönyt aamuruoat, eikä Kammo niistä malttanut välittää ollenkaan. Pian tapahtui kumminkin jotain yllättävää, Kammo pelästyi traileria jota kuski ajoi pihaan ja ori juoksi suoraan oritarhoille päin. Lähdimme aluksi juosten perään, mutta kun pääsimme nurkan "ohi" kävelimme rauhassa oritarhoille, joiden "pääportti" oli auki, suljimme sen ja Kammo oli perällä eikä päässyt enään pakoon. Oli vain vähän aikaa lähtöön, niinpä Tepuli auttoi lastaamalla orien satulat ja suitset traileriin. Menin vielä pistämään villen tuuheaan harjaan nutturoita, sitten pistin sille jalkoihin pintelit ja lastasin orin traileriin. Kun Menin ottamaan Kammon tarhasta pistin sille pintelit jalkoihin ja lastasin orin varmuuden vuoksi suitsilla ja vaihdoin trailerissa suitset riimuun. Ori jäi rauhallisesti syömään heiniä. Kun viimeinkin matkamme päättyi Hillavan kentälle olin helpottunut siitä että olimme viimein perillä! Valitettavasti Villen osallistuminen jouduttiin perumaan koska ori oli ilmeisesti loukannut toisen takajalkansa potkiessa kuljetuksessa ja se joutui jäämään sivuun katsomaan kun Kammo astuisi kentälle.


    Annundwen (VRL-0399, YTL) - Yetimay VH-30964
    "Jaa, että auto hajosi? Ihanko lopullisesti?" Narskuttelen hampaitani kuunnellessani mieheni selvitystä puhelimitse. "Onko sitä mitenkään mahdollista korjata enää kuntoon? Ahaa... No mä lähetän jokatapauksessa systerin hakemaan teitä."
    Olin niin kovin kiintynyt autooni, että siitä luopuminen teki tuskaa. Olihan se vanha ja tiedettiin, että se ei vaan kestä kovin kauaa. Etenkään meidän hevosia vedellessä edestakaisin mäkisiä teitä. Jotenkin nurinkurista, että olin enemmän huolissani siitä, että autoa ei enää ole, kun siitä, että mies seisoo moottoritien laidalla kaksi hevosta kopissa.

    Voi mikä tuska siitä syntyikään, kun seuraavaa autoa ryhdyttiin etsimään. Sen piti olla kyllin vahva vetämään kahta hevosta. Koppimme itsessäänkin oli jo painava, saati sitten hevoset päälle. Minä taas olin kovin nirso, auton piti olla myös kiva. Mies surffaili netissä monta päivää vaihtoautoja ja uusia selaillen, kun minä olisin suoraan marssinut autokaupoille etsimään ja katsomaan. Hyvä sinänsä, että edes toinen meistä on perusteellinen. Pitkän kädenväännön jälkeen päädyimme varmaan sadatta autoa katsoessa ostamaan sen. En tykännyt yhtään, luimistelin myös sen valkoista väriä. Samannäköisiä tuli vastaan jokatoinen! Ärsyttävää.

    Auto seisoi tallin pihalla jonkin aikaa, kun kieltäydyin itsepäisesti ajamasta sillä. Eräänä päivänä oli meidän ruunakaksikko päättänyt lähteä karkuteille. Sain ne pyydystettyä ja tallille talutettaessa ne alkoivat kinastelemaan jälleen keskenään. Toinen ruunista hyppäsi pystyyn, kääntyi ja latoi takakavioillaan mojovan potkun taaksepäin. Ja kuinka sattuikaan suoraan keskelle auton oikeanpuolen etuovea. Ruuna sai venähtymän takajalkaan ja vihasin autoa entisestään.

    Seuraavana päivänä taluttelin hevosia tarhaan ja huomasin mitä autolle oli tehty. Mies oli teipannut alareunaan vihreät nurmikkotarrat ja sinne muutamia mustia hevos-siluetteja. Ruunamme eiliset kavionkuopat oli maalattu ja korostettu itseasiassa melko hienoiksi. Persoonaalisen näköisenhän siitä autosta saa näemmä tuollakin tavalla. Johan kelpasi ajella. :D