Osallistujien tarinat!

> palaa takaisin varsinaiseen kutsuun <

Vain ja ainoastaan voittajatarinat ovat esillä! Tahdotko tarinasi itsellesi? -> Ota yhteyttä kisojen järjestäjään; hänellä on kaikki tarinat vielä tallessa!

  • LUOKKA 1

    • heidi. (VRL-1537, RR) - Natalina VOE VH-26435
    Vanhan kääkän, toiselta nimeltään ruman rouvan kamala päivä jatkui Natalinan läpiratsastuksella. Nuori kouluratsun alku, kirjaimellisesti Neiti Hienohelma, ei millään voinut uskoa joutuvansa perunasäkkinä selässään keikkuvan itseään kouluratsastajana pitävän ihmisolennon komenneltavaksi. Niinpä se pikaisen pohdinnan jälkeen totesi niskuroimisen olevan paras tapa pudottaa tuo isoegoinen omistajatar maan pinnalle. Vaikka kuinka tämä nainen yritti kääntää ja vääntää tammaa banaanin muodolle, niin eihän siitä mitään tullut, kun ei tamma tahtonut totella. Eikä se tietenkään voinut millään astella pienen vesilätäkön yli, joka oli tullut sen oman kavionjäljen kohdalle. Hirvittävän omistajan yrittäessä pakottaa sitä tähän, se hyppi, pomppi ja protestoi kaikin voimin. Ei, eihän Natalina VOE, hieno neiti, voinut missään nimessä liata juuri vahattuja, lakattuja ja trimmattuja kavioitaan. Kyllähän omistajattaren olisi tämä pitänyt tietää, mutta kun ei tietänyt. Lopulta naisen molskahdettua tähän pikkuiseen lätäkköön, oli hän valmis perumaan koko kilpailut. ”Enhän minä voi nyt tälläisellä hirmuratsulla lähteä kisoihin ja nolata itseäni! Oma takamuksenikin on päässyt repsahtamaan; ei se ole enää yhtä kiinteä kuin vuosi sitten!” hän voivotteli itselleen – teatraalisesti.

    Yön aikana, joka jäi vähännukutuksi, oli kuitenkin naisen saksalainen, ah-niin-komea mies saanut tämän hermot rauhoitettua ja revittyä puhelimen johdot irti seinästä, ettei tämä voinut ilmoittautumistaan enää perua. Tarmoa puhkuen katastrofikaksikko saapui kisapaikalle, nainen rintaa röyhistäen kaunottarestaan ylpeänä, kaunotar taas toinen silmä ummessa, häntä laiskasti huiskien. Touhutäti pisti heti alkuun järjestäjät lujille; ”Missä on tamman kullattu rehukuppi?” ”Miksi tämä ulkokarsina on vihreän värinen? Tammani pitää sinisestä.” Tai ainakin olisi laittanut lujille, ellei niin-kärsivällinen-ja-ihana-mies olisi ollut kokoajan kiinni käsipuolessa, repimässä tulista rouvaansa alas huomion keskipisteen taivaasta. Kovahermoisen, tai ainakin itseään kovahermoiseksi luullen neidin hieman rauhoituttua, alkoi hirvittävä touhotus. Eihän mitään unohtunut, onhan tamman peffa tarpeeksi timmi, entäs miten on ratsastajan laita..? Oli siinä pikkutytöillä katsomista, kun tämä mammuttinainen, joka antoi itsestään täydellisen vaikutelman, pian pyyhkikin housuistaan jäätelötahraa, jonka oli juuri uuniomena-jäätelöllään aiheuttanut. Kyllä meinasi ”Rva Täydellisyydelle” tulla stressiä, pahanlaatuista, kun kiire pukkasi päälle. Niinpä hänen miehensä joutui käyttämään kaikki taitonsa rauhoitellakseen naistaan sekä pitämään hänet kaukana hermostuttamasta Natalinaa. Nainen kylläkin näytti rauhalliselta, ainakin ajoittain, mutta mies näki naisensa sisälle röntgen – katseen lailla ja totesi rouvan olevan nyt aivan liian hermostunut käsitelläkseen hevosia. Joten tästä syystä hän sai varustettavakseen tamman.

    Kovaääninen räsähti, kertoi voittajaratsukon. Ylivoimaiseen voittoon ratsastaneen naisen kasvoille levisi hymy, tammakin tiesi onnistuneensa. Se tepasteli, meinasi jopa pudottaa ratsastajansa innostuksissaan, mutta tämä naisen ah-niin-ihana-mies pelasti tilanteen tarraamalla kiinni ratsun ohjiin. Tästä ei nainen pitänyt, ei lainkaan, vaan kivahti miehelleen, ettei häntä saisi nolata kaikkien nähden. ”Kyllä minä hevoseni hallitsen!” ja näine sanoineen hän ravasi ratsunsa selässä radalle vastaanottamaan voittajan palkintoja. Ruunikko tamma pörhisteli yleisön edessä; se tiesi onnistuneensa. Ratsastajan kasvoilla häivähti hymy; ehkä hänkin oli sittenkin ihan normaali ihminen, eikä vain voittoa tavoitteleva hirmumutantti? Riviin asettuneet sijoittuneet ratsukot odottivat katsojien kanssa jo kiivaasti palkintojen jakoa, mutta tuomari seisoi kentän laidalle puhuen kiivaasti vastuuhenkilölle. ”Mitäköhän noillakin on nyt selvitettävänä?” nainen kysäisi toiseksi sijoittuneelta ratsastajalta, punapäiseltä, ystävälliseltä vaikuttaneelta naiselta. ”Jos tolle tuomarille on tullu wc-hätä, eikä kookoo päästä sitä vessaan”, punapää naurahti. Toinen nainen arveli leikkisästi asian olleen niin. Neuvottelun jälkeen tuomari kuitenkin talsi kentälle ja tuli ruusukkeen sekä kukkapuskan kera voittajaratsukon luo. Ruunikko antoi kyllä laittaa ruusukkeen kiltisti suitsiinsa, mutta kukkapuskassa se näki tilaisuutensa tulleen. Tamma ei ollut aamulla saanut mammaltaan edes kunnolla ruokaa, joten se päätti paikata tilanteen nappaamalla puskasta muutaman kukkasen omaan suuhunsa. Nainen meinasi aluksi suuttua, mutta nauroi pian yleisön, tuomarin ja muiden kilpailijoiden mukana. Kerrankin aidosti iloisena, hymy huulilla, silmät tuikkien nainen ohjasi tammansa kunniakierrokselle, joka värittyi muutamilla pukeilla ja sivuhypyillä Natalinan toimesta.


  • LUOKKA 2

    • Puolukkainen (VRL-1981, EVR) - Adoro's Routdanzer VH-22681
    Käteni hikoilivat ruskeiden nahkahanskojen alla, hevosen korvat olivat tiukasti taakse suunnatut ja se jännittynyt ruumis värisi välillä paarmojen häätämiseksi. Minunkin oloni oli lähellä häädettävää paarmaa, hevonen oli voimakas ja kiivas, tuntui, kuin allani olisi jylissyt kiiltävän nelijalkaisen sijaan rautainen hyöryveturi. Tässä oli kyllä sellainen pari, josta aivan selvästi näki, kumpi oli pomo ja jotenkin kummasti minusta tuntui, etten se ollut minä. Koitin taivutella Turoa, ratsastaa sitä läpi ja saada edes itseni huijatuksi ylivoimaisuudestani. Käyntikin oli epätasaista, raviin hypähtelevää menoa ja manasin hiljaa mielessäni, ettei olisi ikinä pitänyt suostua näihin kilpailuihin. Vannon, että hikoilin enemmän, kuin hevoseni ja vuosin enemmän, kuin Niagran putous. Hevonen venytteli askeltaan ja tuntui, kuin se olisi leikkinyt kanssani, koetellut tahallaan sietokykyäni. Nostin laukan ja annoin sen laukata energiaansa pois. Loivat ympyrät ja suuret voltit tuntuivat tehokkailta rauhoituskeinoilta, vaan toisin kävi. Kun olin jarruttamassa raviin, ori ryösti lennokkaaseen laukkaan, hypähti kevyesti ilmaan ja lennätti minut selälleni maahan. Siinä sitten istuin yltäpäältä hiekassa, silmien ja poskien kirvellessä kyynelistä ja hevoseni laukatessa ympäri kenttää vailla huolenhäivää. Keräsin kourani täyteen hiekkaa ja yritin vimmoissani heittää ympärilläni laukkaavaa oria sillä. 'Voi vittujen kevät sun kanssasi!', minä huusin ja yritin nousta ylös pienten arvokkuuden rippeideni kanssa. Minä olin hyvä ratsastaja, ei näin VOINUT käydä! Potkin hiekkaa ja kyyneleet saivat jälleen yliotteen. Istahdin takaisin maahan ja aloin parkua yhtään pidättelemättä, kypärä silmilläni ja kuola poskea pitkin valuen. 'Miksi mulle aina käy näin!', huusin ja pyyhin kyyneliä. Kaivoin taskustani nenäliinan ja koitin kuivata kasvoni normaalin näköisiksi, ettei kukaan huomaisi että olin itkenyt, se ei sopinut arvolleni, olinhan sentään oman hevosen omistaja! Nielin kyyneleitäni hetken ja nousin ylös. Turo oli rauhoittunut ja seisoskeli kentän päässä syömässä pölyisiä ruohonkorsia. Revin sen pään ylös vähän turhan kovakouraisesti ja huomasin, että ohja oli katkennut. Kalliit, uutuuttaan vielä kaupalta tuoksuvat suitset! Ei ollut totta, näin ei VOINUT käydä kellekkään muulle. Ei vain yksinkertaisesti voinut. Mieleni teki parkua täyttä kurkkua, jättää hevonen siihen tyhmine kalliine suitsineen ja lähteä kotiin. Hautautuisin sänkyyn ja joisin kuumaa teetä, enkä enää koskaan tulisi tallille, tehköön hevosellani mitä haluaisivat. Nousin kuitenkin selkään hammasta purren ja lähdin ratsastamaan kohti tallia. Vältin tallityttöjen ihailevat katseet ja talutin Turon karsinaan. Keräilin varusteet ja tein lähtöä. Kulkiessani orin karsinan ohi, se työnsi päänsä ulos ja katseli minua suurilla, liiankin hurmaavilla silmillään. Nappasin karsinan edessä lojuvan harjan ja kipaisin rapsuttamassa pahimmat hikijäljet pois. Koko toimituksen ajan ori mittaili minua katseellaan ja tuntui pohtivan, pitäisikö minut litata seinään vai antaa vain olla. Nielin ylpeyteni, muiskautin pikaisen pusun herran poskelle ja livahdin ulos karsinasta. 'Voisit sinäkin joskus hirnahtaa, niinkuin kaikkien tarinoiden hevoset', kuiskasin sille ja ylidramatisoin itseni itkemään tallin radiosta tulevan balladin tahtiin. Turo vilkaisi minua kerran, pärskähti ja katosi karsinaansa. Siinä minä seisoin ja vannoin, etten astuisi jalallanikaan sille kilpailualueelle.

    Istuin autossa äidin vieressä ja mahassani kiersi. Äiti hymyili onnellisena, ihan kuin se olisi jotain kilpailemisesta ymmärtänyt. Ajoimme tilavaan tallipihaan ja yritimme löytää parkkipaikkaa trailerille. Mielessäni mietin, ettei olisi koskaan pitänyt suostua äidin taivutteluun ja saapua paikalle. Äiti pysäytti auton ja katsoi minuun hajamielisen iloisesti. 'No, jännittääkö?', hän kysyi iskien silmää. 'No ei, ei mua kiinnosta edes', tokaisin ja katselin ulos ikkunasta. Koko kisapaikka näytti kuhisevan toinen toistaan hienompia hevosia, jotka ravailivat, hirnuivat ja seisoskelivat. Nousin ulos autosta ja odotin, kun äiti avasi trailerin. Talutin hermostuneen Turon ulos autosta ja katselin hämmentyneenä ympärilleni. Yksi tallityttö, jonka kaulassa roikkui 'HENKILÖKUNTA'-lapulla varustettu naru, riensi luokseni. 'Hei, ja tervetuloa kisaamaan! Mitkäs on sinun ja hevosesi nimet?', hän kyseli yli-innokkaan virallisena, mielessäni käväisi, että tämä oli varmaankin tytön ensimmäinen 'tärkeä' työ tallilla. Wihii, mikä kunniahomma. 'Puolukkainen ja Adoro's Routdanzer', vastasin ynseästi ja tarkastelin tyttöä päästä varpaisiin. Hän ei näyttäny huomaavan, tutkaili vain listojaan ja hymyili viimein iloisesti: 'Okei, seuratkaa minua niin näytän hevosesi tilapäisen karsinan!'. Tyttö lähti hyppimään iloisena eteenpäin, kohti tummaa väliaikaistallia ja punaiset letit vain heilahtelivat puolelta toiselle. 'Juma mikä hyppyheikki', minä nurisin ja lähdin retuuttamaan itseäni ja arvokasta ratsuani eteenpäin. Äitiparka raahautui perässä hukkuen armottoman tavaravuoren alle. 'Tässä tämä on!', tyttö inahti iloisesti ja avasi pienehkön karsinan ovea minulle. Talutin Turon sisään, enkä jäänyt kiittelemään tyttöä. Hän tarjoutui heti auttamaan äitiä ja pahoitteli, ettei ollut huomannut tämän suuria kantamuksia aiemmin. Väänsin naamalleni ruman ilmeen ja näytin ehkä maailman kuuluisimman ilkeän käsimerkin tytön iloiselle, poispäin kiitävälle olemukselle. Äiti oli kadonnut maksamaan lähtömaksuja ja varmistelemaan papereita. Tartuin harjaan ja suin Turon kiiltävää karvaa hajamielisenä. Vatsani myllersi ja hain kuin horkassa oriin päiväruuat karsinan ulkopuolelta. Herra hirnui välillä tammoille ja muille ohi meneville hevosille, mutta söi pääasiassa ruokansa reippaasti. Istuin karsinan pohjalla ja likastin valkoisia kisahousujani. Ei tuntunut kivalta nousta lihaksikkaan oriin selkään, myönsin ensimmäistä kertaa, etten hallinut sitä pätkääkään ja kisaaminen oli maailman typerin idea. Äiti sähelsi karsinan luona ja tyrkkäsi päänsä sisään. 'Mitäs sinä nyt siinä istut, etkai likasta housujasi!', hän kiljahti epäuskoisena ja sai minut ponnahtamaan pystyyn. 'En, mua vaan huimasi hiukan', sanoin ja suoristelin paitaani. 'Eihän Turolla ole edes varusteet päällä!', äiti kauhisteli ja puisteli päätään. 'Joo, olin laittamassa niitä just', tokaisin ja aloin asetella satulaa alistuneena oikeinpäin. Niin sitä mentiin.

    'Ei ole totta!', oli ensimmäinen ajatukseni, kun kiovaääninen kaijutti nimeni palkittujen joukossa. Äiti hymyili vieressä ja taputti minua rohkaisevasti olalle, kun lähdin jouksujalkaa hakemaan Turoa tallista. Tässä kilpailussa oli varmasti mitä surkein taso, en minä muuten olisi ollut lähelläkään kärkikahinoita. Teki niin mieleni kiljua riemusta ja laukata äkkiä kentän laidalle. Turo näytti siltä, ettei sitä olisi huvittanut yhtään hiukkaa lähteä uudestaan liikkeelle ja niinpä revin se melkein väkisin ulos karsinastaan. Hyppäsin selkään ja hoputin orin reippaaseen kävelyyn kohti kenttää. Kovaääninen kaikui ja kuulutti ratsukot järjestyksessä kentälle. Minun nimeni tuli ensimmäisenä ja tuijotin epäuskoisena kentän laidan valmistautujia palkintojen jakajia ja tuomaria. Iloinen lettipää avasi portin edessäni ja en malttanut mieltäni olla hymyilemättä hänellekkin. Tyttö virnisti takaisin ja näytti peukaloa. Turo otti pari raviaskelta kohti tuomareita ja jouduin jarruttamaan sitä mahdollisimman epätyylikkäästi. Muutkin ratsukot tulivat kentälle ja asettuivat minun vasemmalle puolelleni. Ilmassa oli odotuksen tuntua ja viimein kovaääninen kuulutti: 'Luokan 2 voittaja, Puolukkainen hevosellaan Adoro's Routdanzer, 92,1 pistettä.'. Yleisö taputti ja tuomari käveli kättelemään minua, ojentamaan arvostelupaperini ja antamaan palkinnoksi pienen pokaalin. Letipäinen tyttö tuli hymyillen Turon vierelle ja alkoi kinnittämään ruusuketta. Turo katsoi sitä kummaksuen, muttei ollut moksiskaan. Kuuntelin posket punottaen, kuinka muut palkittiin ja kovaääninen ntoi juhlallisesti luvan suorittaa rauhallisen kunniakierroksen oikeaan. Musiikki pärähti soimaan ja ohjasin Turon uralle, nostaessani laukan. Ori hypähti eteenpäin ja otti melkoisen eron muihin. Annoin sen laukata ja erehdyksessä aloin jarruttamaan liian myöhään, jolloin ori ampaisi eteenpäin ja minun oli suoritettava vielä ylimääräinen nk. 'voittajan kunniakierros'. Ravasin ulos portista, eikä hymylläni näkynyt loppua. Onnistunut ja varsin ikimuistoinen kisapäivä, onneksi osallistuin, Minä hymisin, kun upotin sormeni Turon tummaan harjaan. Minä olin voittanut, voittanut, huolimatta eriparisista suitsista ja ohjista ja omasta ärtyneisyydestäni. Minulla taisi olla maailman ymmärtäväisin hevonen!


  • LUOKKA 3

    • heidi. (VRL-1537, RR) - Gary Guilfoyle VH-21741
    Orini ravaa allani kevyesti kuolaimeen tukien, selkää käyttäen, jalat alleen polkien ja peräänantoon hakien. Tai pikemminkin ravasi; heti kun kentän ohi kulkee pari tammaa taluttajiensa kanssa, ori pysähtyy, pullistaa lihaksensa, kohottaa päänsä ja hirnuu kimeästi. ”Per..., perke..., perjantai! Kohta mä tilaan eläinlääkärin viemään sulta pallit, tai haen puutarhasakset ja hoidan homman itse”, ärjyn orille sen jumittaessa paikoillaan ja saaden myös taluttajien huomiot itseeni. ”Sen sä olisit ansainnu jo viistoista kertaa”, jatkan ärjymistäni pian, kuitenkin pienemmällä volyymilla. Tammojen kadotessa orini näköpiiristä, se keskittyy jälleen tehtäviin. Muutamat ympyrät, kiemuraurat, väistöt, avot sekä sulut – ja se on siinä. Karri on rento, keskittynyt ja lyhyesti sanottuna täydellinen. Tästä ei hevoseni voi enää parantua; tottavieköön olen oriin tyytyväinen. Ehkä meillä olisi pieni mahdollisuus nousta tuloslistalla viimeistä sijaa korkeammalle, ehkä.

    Kilpajännitys ei aamulla mieltäni pahemmin vaivaa, tavalliseen tapaani ängen turpavärkkiini niin jogurttia kuin leipääkin ja lisäksi vielä hedelmän. Tottakai toivon, että tarjoiltavana olisi amerikkalaiseen tapaan herkullisia viinereitä ja muita leivoksia, mutta eihän taitoni sellaisiin ole riittävät, mitä voi edes odottaa? Karriakaan ei tunnu vaivaavan ruokahaluttomuus, kisapaikankin ulkokarsinoissa ori ilmiselvästi kinuaa lisää ruokaa ja helläsydämisenä minun on vaikea olla heltymättä. Onneksi on jo orin puunauksen aika. Aamun tyyneydestäni huolimatta, stressitaso kasvaa kasvamistaan huolestuttavan kovaa vauhtia, kun ongelmia tuntuu kasaantuvan. Satulahuovassa on ruskea viiru, suitset ovat jääneet pesemättä, kisatakkikin pölyttymässä kovaa vauhtia! Karri ei minun hermoilustani ota stressiä, kokeneena kilpahevosena nuoresta iästään huolimatta se ymmärtää ottaa rauhallisesti; ”ehän hermoilustakaan ollut mitään hyötyä, vai mitä mammeliini?” Kunpa kuulisin viisaan hevoseni rauhoittelut, kunpa se voisi todeta minulle, että se kyllä hoitaa homman kotiin. Mutta ei se voi; siksi minun on pärjättävä yksinään.

    Adrealiini purkautuu käsien tärinällä, koko kehon vapinalla ja puheen muuttumisella mongerrukseksi. Kovaääninen räsähtää, kertoo meidän voittaneen. ”Me tehtiin se, poika! Sä olet täydellinen”, kiljahdan. Karri vilkuilee minua kuin katsoisi räjähtänyttä pommia ja näin ollen ymmärrän rauhoittua. Kotijoukot ja kilpakumppanit patistavat meitä jo radalle. ”Menehän jo, yleisö ja tuomarit odottaa!” joku huikkaa iloisella äänensävyllä. Tajuan hipaista orin kylkiä pohkeillani ja antaa sen ravata auringon paisteen hellimälle kentälle. Tuomarin, kkeijuttaren ja kilpakumppaneiden onnittelut valuvat ohitseni – nyt tuntuu siltä, kuin olisin seitsemännessa taivaassa. Tai vähintäänkin kuudennessa. On jo aika lähteä kunniakierrokselle; meinaan unohtaa koko asian ja vain ravailla portista ulos. Onneksi kookoo muistuttaa minua asiasta hymyillen ja pian hevosjoukko laukkaa tanner tömisten ympäri kenttää. Karri ei halua pysyä räpylöissäni, se haluaisi näyttää estehevosen taitonsa ylittämällä matalat kouluaidat, mutta orin mielestä tietenkin valitettavasti, se ei siinä onnistu. Mieleeni kehkeytyy ajatus, pärjäisiköhän tämä puoliverinen estekentillä. Ajatuksesta ja voitostamme johtuen iloisesti hymyillen ohjaan maailman hienoimman hevosen ulos radalta supattaen sille, kuinka tärkeä se minulle on.