Osallistujien tarinat!

> palaa takaisin varsinaiseen kutsuun <

Tekstit on laitettu esille osallistumisjärjestyksessä.

  • LUOKKA 1

    • Toi (CeRi) - R.M. Kaasujalka
    - Kassu tule nyt, tuhahdin epätoivoisena.
    Minun hienoakin hienompi ratsuni oli päättänyt, että tänään se tekisi kaiken mahdollisimman hankalaksi. Se seistä pönötti kuljetusautossa eikä suostunut peruuttamaan alas vaikka miten sitä maanittelin. Mukaan tullut kaverini seisoi alhaalla ja kurkisteli silloin tällöin autoon.
    - Eikö se tule? Krista ihmetteli.
    - Kyllä se tulee, mikäli se minusta riippuu, vastasin koettaen kuulostaa päättäväiseltä.
    - Prkl nyt menään Kassu, sulla ei ole muita vaihtoehtoja, komensin suomenhevosta.
    Äänensävyn muutos teki Kassuun vaikutuksen. Se vilkaisi minua ja peruutti kanssani ulos autosta. Krista naurahti ja tuli taputtamaan Kaasujalkaa.
    - Alkoipa taas hyvin tämäkin päivä, huokaisin alistuneena.
    - Älä nyt! Kun te pääsette radalle, niin teillä menee hyvin. Älä anna viimekertaisin hermostuttaa sua, tyttö käski.
    "Viimekertaisella" Krista taisi tarkoittaa sitä, kun Kassu oli päättänyt juuri ennen omaa vuoroamme ruveta hönöilemään tammojen luokse. Suoritus oli päättynyt katastrofiin - olimme menneet radalle, mutta heti toisen esteen jälkeen Kassu sai jotenkin tutkaansa lämmittelyalueella olevan tamman. Se rynni ohi seuraavasta esteestä ja jatkoi suoraan uloskäynnille - minusta piittaamatta.
    - Ei se mua hermostuta, vaan tämä kerta, ilmoitin toivoen etten olisi ilmoittautunut vielä näihin kisoihin.
    Kyllä meillä olisi ollut aikaa treenata vielä... Olisin ottanut edes Hirninan tai Eeron tai Äijän Kassun tilalle, mutta kaippa nyt oli jo aikakin kavuta jälleen Kassun kyytiin ja ratsastaa se kisaradalle.
    - Viittisitkö talutella Kapellimestaria hetken, mun on pakko paeta vessaan, vinkaisin ja lähdin saman tien viipottamaan vessan suuntaan.

    Puolta tuntia myöhemmin istuin kisakamppeissani puhtauttaan hohtavan Kassun selässä. Seisoimme harjoitusalueen aidan ulkopuolella odottaen että joku avaa portin. Kun sitten ratsastin Kassun lämmittelyalueelle, tunsin kuinka hillitysti komea suomenhevonen liikkui. Tunsin syvää helpotusta. Kenties tämä sujuisikin hyvin...
    Lämmittelin ratsuni käynnissä ja ravissa ja siirryin pikkuhiljaa laukkatyöskentelyyn. Olin saanut hevosen hyvin avuille, ja käänsin sen kohti lämmittelyestettä huutaen "este" hyvissä ajoin, jotta jokainen tietäisi että aijoin hypätä. Kassu laukkasi tarmolla kohti estettä, ja valmistauduin hyppyyn - jota ei sitten tullutkaan. Kassu teki näyttävän liukupysähdyksen esteen eteen. Horjahdin oriin kaulalle ja koetin olla putoamatta kyydistä. Kasvot punaisina käänsin Kassun yrittääkseni saman tien uudestaan. Kassu toisti kieltäytymisen, ja palasin Kristan luokse.
    - Ei tästä tule mitään! Se ei suostu hyppäämään edes tuota pikkuestettä... valitin.
    - Toi! Se on asenteesta kiinni, Krista rohkaisi.
    - Ja mullako on nyt sitten asennevamma? ehdotin.
    - En mä sitä sanonut... tai no joo, sanotaan niin. Nyt painut tonne ja ohjaat sen yli esteestä. Siinä se.
    Siinä se. Niinhän Krista sanoi. Puolen tusinan yrityksen jälkeen Kassu hyppäsi. Eikä sen hypyssä ollut kehuttavaa, se oli valtava loikka, mutta minulla ei ollut aikaa hypätä kuin kerran uudestaan.
    - Pahus, manailin kun meidät käskettiin valmistautumaan omaan vuoroomme.
    - Emme ole valmiita, huokaisin Kassulle tuntien paniikin kasvavan. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitä tein, käänsin hevosen ympäri, iskin kantapääni sen kylkiin ja kirjaimellisesti pakenin paikalta täydessä laukassa.
    - Toi! Toi! Krista kiljui.
    - Tule takaisin! TOI!
    Mutta minä en enää kuullut. Ainoa ääni, joka tavoitti korvani, oli Kassun kavioiden töminä kosteaa maata vasten. Me karkasimme.

    - Prr, Kassu, hidastin hevosta.
    Olimme laukanneet jo hyvän matkan päähän kilpailupaikasta, ja päätyneet metsikköön. Laskeuduin alas hionneen ratsuni selästä ja hakeuduin istumaan männyn juureen. Kassu puhalteli vieressäni.
    - Anteeksi poika, kuiskasin sille siirtäessäni ratsun mustan otsatukan sivummalle.
    - Ei ollut muutakaan mahdollisuutta... Olisimme vain moanneet radalla. Anteeksi...
    Ja minä itkin. Pillahdin itkuun niin nopeasti, etten kyennyt estämään sitä. Siinä minä istuin metsässä männyn juurella kuin pikkuinen metsänpeikko, vierelläni rauhoittunut ruskea satuhevonen. Kännykkä rikkoi lumouksen. Krista soitti.
    - Toi missä hélvetissä sä oikein olet? tyttö kysyi heti kun vastasin.
    - Jossain vitjan kuusen alla, nyyhkäisin takaisin.
    - Siis mitä?
    - Me laukattiin suoraan mettään. Mä istun täällä kuusen... männyn alla, selvitin vilkaisten yläpuolellani riippuvia männynoksia.
    - Eikä? Toi hei, sun pitää tulla takasin. Mä pelästyin ihan hirveesti ku sä lähit ja sun kasvot oli sen näköset ku sä olisi voinu tehä jotain tyhmää, Krista parkui.
    - No niinhän mä teinkin, huokaisin ja virnistin sitten.
    - Mikä sua naurattaa? Krista kysyi.
    - Ei mikään, koetin sanoa sekä kyyneleiden että hymyn lomasta.
    - Kerro...
    - Mä olen vaan niin tyhmä, naurahdin.
    - Mä istun täällä itkemässä vaikka meidän pitäisi olla Kassun kanssa tyytyväisinä hyvin sujuneen radan jälkeen. Mutta kun mä tajusin että kaikki menee pyrstölleen, mä annoin sen mennä. Mä en varmaan ikinä enää uskalla näyttää naamaani julkisilla paikoilla ku kaikki tunnistaa mut ja aattelee että tossa on toi kisakarkulainen...
    - Äsh, ei ne niin aattele. Tuutte takasin tänne niinku olisitte jo ja sitten lähdetään kotiin. Ei tänne kannata jäädä luuhaamaan, ja tuleehan niitä uusia kisoja, Krista piristi.
    Olin kiitollinen kaverilleni. Nousin maasta, pudistelin roskat housuistani ja nousin hitaasti Kassun selkään. Lähdimme rauhassa kävelemään kohti kisapaikkaa. Karkulaisten oli aika antautua.

    Tuomarin kommentti: Todella hienoa kuvausta ystävyydestä! Oikein lämmitti mieltä Kristan rohkaisut. Tykäistyn myös paljon viimeiseen virkkeeseen. Tässä tarinassa oli sopiva määrä sisältöä ja juonta. Dialogia oli paljon, mutta se ei haitannut.


    MiMe (VMR) - Sankaritar HT
    Hooaaaah, pärsk, neiigh.. Njaa njaa.. Kello on varttia vaille aamupala-aika.. Mikäs päivä tänään on? *tsekkaa tallin kalenteria* Vai että kaheskymmenesyheksäs toistakuuta.. Eikuu.. 28? Eiks toistakuussa oo vaan kakskyskaheksan päivää? Tässön jotain hämärää.. EI! Tässä on jotain suorastaan PIMEÄÄ! Toistakuun 29... Sehän on.. Semmonen joka yy..kaa..koo..vii.. NELJÄS vuosi oleva jutalanssi. Niiku lisäpäivä! Oli sillä kai joku nimiki.. Öö.. Lisäyspäivä? Eei.. Se oli joku hevosen kannalta kivempi.. Neigjaah.. Sehä on, sehän on.. KARKAUSPÄIVÄ! Se se on. Mitäs tässä keksisikään.. Karkauspäivä on kuin tehty karkaamiseen. Mutta eihän sitä nyt ilman aamupalaa.. Kellokin on jo laukannut sitä vauhtia että se näyttää aamupalan vaatimis aikaa! *pari potkua karsinan oveen*
    Nooni. Sieltähän se laiskimus tulee.. Ei ne heinät nyt noin paljoo paina.. Phyh.. Puuskuttaa ku mikäki laukkaaja.. Vähä vauhtia pliiiiis! Aaah.. Njamimaiskismummsselimums.. Röyyh. Ups. Sori kamut.. Noni, nyt on syöty.
    Tahtoo ulos! Hmm.. Tässähän on oiva tilaisuus..

    - Noniin Taru. Siellähän on hieno ulkoiluilma. Laitetaas nää päitset pääh..
    *suihviuhdinkkidinkkidinkki*
    - TARUU! Voi, voi, voi.. MURMELI! Takaisin sieltä ja vähän nopeemmin kun äkkiä!
    *lähtee juoksemaan*
    - Puuh.. Lääh.. Ei auta.. Auta.. Auto! *hyppää autoon ja käynnistää sen*

    ja takaisin Tarun tunnelmiin..
    Jiihhhahahahaa! Täähä oli aine kuute aidee! Tässäpä siitää laukkaillaaan.. Tarumainen-Taru kiiiiihdyttää ja..! Kompastuu ja tekee kuperkeikan.. Phyith.. Lumi on kylymmee.. Niin, mihinkäs minä tässä jäinkään.. Ainiin, laukkaamiseen.. Tittitititititiii! Heetkineen.. *skriiiits* Eikös tänään ollut jotain kivaa tiedossa..

    jätetääs Taru pohtimaan, ja takaisin MiMen luo..
    - Eijeijei.. Taru minkä teit. Tällekkin päivälle olin suunnitellut jotain.. Mitähän se oli.. Ehdin jo unohtaa.. Hetkinen.. TUOLLA! *kriits..*

    - Taruu.. Tyttönen hei.. Tuukkos kattoon mitä mulla on sulle?
    - Mitähän se tuolla huuteleepi.. Prsk. Tulkoon ite hakemaan mut. Eeen mee tonne.
    - Taru! Hmph.. Laiskimus.. *humps, humps jne* Noniin.. Nyt tuleekin tää vaikea see-osa.. Pitäis päästä takaisin tallille.. *kliks klaks kloks* No nyt on päitset päässä ja naru kiinni.. Mennäs.

    - Blaah.. Tässä sitä nyt käppäillään ku mikäki eläkeläinen.. Hei! Nyt mä muistan, tänään on ne KISAT! *päänheittoravilaukkapukkihyppy*

    - Taru! Lopeta!

    Kun sitten lopulta pääsimme tallille, alkoi varsinainen sähellys.. Piti löytää varusteet ja ruuat ja kaikki.. Kun kamat olivatkin kasassa, oli lähdön aika.

    Tämmöinen oli suomenpienhevostamma Sankaritar HT'n kahdeskymmenesyhdeksäs toistakuuta, alkaen varttia vaille aamupala-aina.

    Tuomarin kommentti: Tämä oli kieltämättä melko rauhaton esitys. En oikein näe tässä kaunoirjallista tuotosta, vaan epämääräisiä lauseita siellä täällä höystettynä *-lisäyksillä. Alku lähti kyllä hyvin käyntiin, mutta loppu latistui latistumistaan. Kenties karkauspäivä sai sinut häkellyksiin! =)


  • LUOKKA 2

    • NEO (JoGa) - Take It Easy MN
    Tulossa elokuvateattereihin...
    "Miroku, tiätsä miten kirjotetaan 'teatteri'? Siis tee... Ee.."

    Karkauspäivänä...
    "mi-TÄH, kuka karkas? MIROKU TÄNNE JA HETI!!"

    NEO ja Miroku ylpeänä esittävät...
    "Se on Zurück, hyvä herra, siinä ü'ssa on pisteet, hyvä herra."

    Vuoden sensaatioelokuva..
    "ESSI HETI TÄNNE!"

    Ei, NEO, ei Essi, vaan...
    "Essi karkasi! Miroku!!"

    Noh, kuitenkin, leffa on Karkauspäivä..
    "Todellakin karkauspäivä, hyvä ny Miroku..."

    Olipa kerran...
    "MIROKU!!"

    Hyvänhajuisena päivänä...
    "Bamchikawahwah~"

    Muuan kiltti ja kaunis...
    "APUA! FINNI!!"

    Tyttö..
    "No oommä nyt miehekkäämpi ku sä!"

    Ja poika.
    "MIROKU SENKI ÄMMÄ!"

    Siis, elokuvateattereissa kautta maan...
    "Mikset sä KOSKAAN vie mua leffaan? Viimeksi oltiin ylikauan sitten! Eilen illasta!!!"

    Karkauspäivä!
    "Sinne se Essi ny sit jää... Emmä sitä ees tarvis."

    Tuomarin kommentti: Tässä oli jotain, mikä koukutti. Kuitenkaan tämä ei niinkään toimi varsinaisten tarinoiden rinnalla. Tuotoksesi jätti kysymyksiä ilmaan, kuten keitä ovat Miroku ja Essi... =)


    fjalin (CeRi) - Lady Fun
    ”Ja sitten paikallisuutisiin… Poni on karannut. Harmaa pikkuinen hevonen sininen täkki päällään juoksee vapaana Niemitiellä. Poni on aiheuttanut sekasortoa liikenteessä ja hyökännyt autojen kimppuun. Henkilövahinkoja ei toistaiseksi ole sattunut. Ponia ei ole saatu kiinni eikä omistajaa tunnistettu. Toistan; Niemitiellä harmaa poni irrallaan”, ilmoitti autoradio kalsealla äänensävyllä, kun olin matkalla siskoni esikoisen ristiäisiin. Aivoissa raksutti hetken: poni irti, aivan tallini lähellä, mutta eikös meillä ole harmaa poni jolla sininen loimi… Ja sitten auto sai taipua uukkariin ja kiihdyttää sataseen. Leidihän se tietenkin rettelöi liikenteessä, en hetkeäkään epäillyt, että se voisi olla joku muu. Poni oli varmasti kostanut aamuisen koulutreenin karkaamalla heti, kun selkäni käänsin. Muutamaa kilometriä ennen kotitallia auton vauhti hidastui ja lopulta koko romu pysähtyi. Ei siinä auttanut itku eikä valitus voimasanoista puhumattakaan: autosta oli bensa loppunut ja sillä hyvä. Yritin saada biiliä liikkeelle käsivoimin, mutta sen verran raskas se oli työntää, että lopulta hujautin auton penkkaan ja jatkoin matkaa jalkaisin. Parikin kilometriä lumisateessa pikkutiellä tarpomista voisi viedä hyvinkin puolituntisen, Leidin kiinni ottaminen toisen mokoman, takaisin autolle hölkkäämisen kolmannen… Eli ristiäiset saisivat nyt jäädä. Ja puhelinta minulla ei tietenkään ollut mukana.

    Läpimärkänä ja nilkat rakoilla korkokenkien puristuksessa näin vihdoin kylän kutsuvat valot monenkymmenen minuutin taipaleen jälkeen. Huohotin kuin viimeistä päivää kompuroidessani ensimmäiseen valkaistuun taloon. ”Saisinko soittaa?” kysyin kurkku rutikuivana ja jalat maitohapoilla. Hämmentynyt perheenäiti ojensi matkapuhelimensa ja tarjosipa ystävällisesti vielä vettäkin. Soitin hätäisen puhelun paikalliselle poliisille samalla kun kaadoin kurkkuuni vettä mukikaupalla ja tasoittelin hengitystä, joka oli joutunut koville. ”Niin, soittelin siitä ponista… Kyllä, se on minun. Olen tässä lähellä. Ai pienikö? Kyllä, on se teidän mittakaavassanne varmasti pieni. Lasten ratsu? No en nyt ihan sanoisi… Kyllä, minä tulen. Kiitos, hei!” Laskin puhelimen eteisen penkille, huudahdin kiitokset ja pyyhälsin matkaan kiroten koko ponin.

    Niemitiellä oli hirmuinen hässäkkä käynnissä. Parisenkymmentä kyläläistä seisoi piirissä huutaen ja käsiään heilutellen jollekulle, joka ringin keskellä ilmeisesti juoksi. Kuulin ärhäkkää pärskyntää, kun tungin ihmisjoukon lävitse. Ja mitä silmäni näkivätkään! Kimon shetlanninponin korvat luimussa, silmät vilkuttaen laukkaamassa ihmisiä päin. Ketään se ei purrut, kunhan vähän leikitteli. Mutta eihän se poni mikään Leidi ollut! ”Ja kas, sieltä saapuukin ilmeisesti ponin omistajatar”, vanha herra vierelläni tokaisi. ”Käypä ottamassa heppasi kiinni, ennen kuin sattuu vahinkoja… Tällaista eivät olisi minun työhevoseni kuuna päivänä keksineet. ” Minulle läimäistiin köyttä käteen ja käskettiin ottamaan poni kiinni. Häkeltyneenä astuin ihmisjoukon sisäpuolelle ja tuijotin pientä paholaista silmästä silmään. Ruunaksi tunnistamani poni höristi korviaan, hirnahti äsäkästi ja antoi kiinni ensi yrittämällä. Pitkään ehtinyt tilannetta ihmetellä, kun jostain alkoi kuulua riivattua huutamista. ”Topi, Topi!” erotin sanoiksi ja ehdin töin tuskin pois alta, kun viisi pientä lasta ryntäsivät ruunan kaulaan kiinni perässään huolestunut muori käsilaukkuineen. Minä päätin poistua hissukseen kotia päin, jossa koko konkkaronkkani makoili karsinoissaan. Leidikin oli paikoillaan. Rapsutin kärttyistä tammaa pahoitellen että heti epäilin sitä, mutta eikös pikku karkumatka karkauspäivänä olisi ollut juuri sen tapaista.

    Tuomarin kommentti: Hehheh! Sattuipa sopivasti, vai mitä! Nyt taisi jäädä ristiäiset näkemättä... Mukaansatempaava tarina, jossa huumoria! Kenties poni-sanalle olisi voinut keksiä synonyymeja.