Osallistujien tarinat!
>
palaa takaisin varsinaiseen kutsuun <
Tekstit on laitettu esille osallistumisjärjestyksessä.
LUOKKA 1
Slepnir (VRL-7749, MPR) - Fjalar frá Saigola
"Tässä tulee hirmuinen rölli, on mulla metsässä tölli. Ja siellä mä asustelen, ja sieltä mä hiippailen."
En tiedä itkeäkö vai nauraa, kun ennen niin rautias ponini kurkistelee puiden ja tuuhean otsaharjansa (joka on muuten täynnä risuja) takaa. Se ei uskalla liikahtaakaan, luultavasti luulee pääsevänsä helpommalla jos vain näyttää parhaansa mukaan söpöltä ja viattomalta - missä se kieltämättä onnistuu liiankin hyvin, ja lopulta ruunan retale selviää sitten pelkällä painepesurissa käymisellä, sekä otsaharjan vaaleansinisellä rusetilla, jonka laitan ihan vain kostoksi. Se parhaiten nauraa joka viimeiseksi nauraa!
"Mä varjoissa hiiviskelen ja lapsia säikyttelen. Ja se on vasta mukavaa, kun kaikkia pelottaa!"
En tiedä itkeäkö vai nauraa, kun trailerin lastaussiltaa jyskyttelee kuljetussuojaton poni heinäverkko päässään ja rusetin rippeet suussaan. Nieleskelen palaa kurkustani ja tsemppaan itseäni sillä, että tämä on vain pahaa unta. Itku pitkästä ilosta!
"En ole minä mikään määkivä lammas, on suussani yksi iso hammas. Ja sillä mä irvistelen ja kaikkia säikyttelen."
En tiedä itkeäkö vai nauraa, kun ponini kuolaimia kolisutellen pomppaa tasajaloin ensimmäisen pystyesteen ylitse, possupassia kirmaten seuraavalle esteelle ja siinä vauhdissa sitten kieltäen kolmannelle kukkapensaalle. Välipalapuskat suuhun ja matka jatkuu kohti okseria tällä kertaa porskutellen passitahtista tölttiä ja samalla irvistellen viidennen esteen luona välkkyvälle salamavalolle (kuva olisi varmasti ollut näkemisen arvoinen, kun kuvaaja lähti juoksemaan kiljuen pois kentän laidalta).
"Hei tilipitappi tilipitappi tilipitappi tilipitappi tilipitappi tilipitappi taa!"
En tiedä itkeäkö vai nauraa, koska jos nauru pidentää ikää, ette pääse meistä koskaan eroon!
Tuomarin nopea kommentti:
Luontokuvaus uupuu valitettavasti... Muutoin tämä pärjäisikin!
Indy (VRL-7039, CeRi) - Ann '99
24.4. tiistaina klo 06:30 herätyskelloni alkoi pirisemään, vaikka oli vapaapäiväni. Hevoset olivat tyytyväisinä pihatossa, eikä minulla olisi mikään kiire herätä. Jatkoin siis nukkumista. Unet alkoivat vilistää päässäni ja yhtäkkiä ne harhailivat paikkaan, jossa en ollut ikinä ollut, se oli keskellä metsää, eikä missään näkynyt mitään elossa olevaa, paitsi no, tietenkin puut olivat vihreinä näin keväällä. Yhtäkkiä viereeni plupsahti rakas ponini Ann. En ymmärtänyt sitä ollenkaan. Sillä oli suitset ja estesatula, jopa kilpailunumero kiinnitettynä sen suitsiin. Kilpailunumero oli numero 9, epäonnennumeroni. Aioin olla välittämättä siitä, otin ponini suitsista kiinni ja lähdin kävelemään tietä eteenpäin. Kävelin aika kauan, kunnes tulin puisen kyltin luokse, siinä luki harottavin harakanvarpain "Hillava, 30 m". Ihmettelin lukemaani, mutta jatkoin kyltin osoittamaan suuntaan ampiaisten pyöriessä ympärilläni tiuhaan tahtiin. Puut havisivat ja oli ihana kevätilma, aurinko porotti lämpimästi naamaani päin ja olin iloinen, mutta toisaalta en ollut iloinen, koska olin astunut kymmeniä kertoja tien viereiseen ojaan auringon heijastaessa suoraan silmiini. Oja oli tietenkin täynnä vettä, talven jäljiltä ja viidettä vuotta jalassa olevat kirkkaanpunaiset, oranssin värisillä palloilla varustetut kumisaappaat olivat sisältä läpimärät. Ihmettelin sitä kovasti, kunnes löysin pohjasta muutaman parin reikiä, jotka arvasin ottokoiramme purreen siihen. Mutta eihän pikkupiskille olisi voinut missään tapauksessa suuttua, kunhan sitä katsoi päin kuonoa.
Jätin koirani muistelut siihen paikkaan, kun huomasin tulevani ison kuusiryteikön eteen. En ehtinyt kauaa ihmetellä, kun ponini jo napsi innokkaana mehukkaita kuusenoksia minua ilveilevällä ilmeellä katsellen. Yritin saada ponini pois pusikosta, mutta kun kevättä on eläimellä rinnassa, niin eihän sille mitään tällainen pikkuihminen maailman päällä, tuntui, kuin olisin ollut pieni kärpäsenjälä valtameressä. Ehdin räpäyttää silmiäni kerran, kunnes taas istuin vedentäyteisessä ojassa ponini napostellessa lisää kevään ensikukkia vieressäni seisoskellen ja nautiskellen ihanasta ilmasta. Päätin pitää ajatukseni ponissa, joten katsoin sitä tarkkaan ja nousin ylös ojasta. Katselin ympärilleni. Olimme saapuneet Hillavaan, keskelle metsikköä kauniiseen Suomen maisemaan. Kuulin kaukaata kuulutuksen, jonka päättelin tulevan hieman ruosteisesta megafonista. Ääni särisi, joten menin lähemmäksi poniani perässä raahaten. Se olisi nimittäin halunnut vielä herkutella niin kauan, että mahavyö ratkeaa. Kuulin megafonista kuulutuksen ja pelästyin kuullessani seuraavat sanat: "seuraavaksi radalle Indy CeRin seuraa edustaen, ponillaan Ann '99". Juoksin paikalle, edelleenkin täyteentullutta, pullamahaista poniani raahaten. Nousin selkään ja menin radalle.
Hhuh, mikä uni. Vilkaisin kelloa. Se oli 8:00, ja sillä hetkellä muistin, miksi minulla oli herätys niin aikaisin. Oli kilpailut Hillavassa. Sillä hetkellä en yhtään ihmetellyt untani, vaan pakkasin ponini kuljetusvaunuun ja lähdin pikaisesti ajamaan kisapaikalle. Kaikki olivat jo paikalla ja kuulin kuulutuksen ruosteisesta megafonista: "seuraavaksi radalle Indy CeRin seuraa eustaen, ponillaan Ann '99". Laitoin poniani kuntoon, kunnes huomasin satulan puuttuvan kokonaan. Onneksi olin toissapäivänä mennyt ponillani ilman satulaa, joten olin tottunut sen suoraansanottuna kamaliin askellajeihin. Menin radalle kovan naurun säestämänä, ihmettelin naurua, mutta silloin muistin, että olin tullut radalle yöpuvussa, kun en ollut ehtinyt kiireissäni edes vaihtaa kisavaatteisiin. Tästä enempää en uskallakkaan kertoa, ties mitä sitten vielä tapahtuu.
Tuomarin nopea kommentti:
Löytyi kyllä luonnon kuvailua sanoin, mutta se tuntui jäävän toissijaiseksi muun ohella.
Lilja (VRL-3223, FSRa) - Been Legende VH-35272
Miten vaikeaa elämä voikaan olla… Miksi minusta jatkuvasti tuntuu, ettei kukaan ymmärrä minua? En vaan tunnu kuuluvan joukkoon, vaikka kuinka yritän. Koulussa menee hyvin, mutta kavereita minulla ei oikeastaan ole. Vanhempani yrittävät saada minut harrastuksiin mukaan, mutta mitäpä minä osaisin. En ole hyvä urheilussa tai missään muussakaan, en sopeutuisi porukkaan. Nytkin istun huoneessani ja katselen ulos keskustan kolkkoon tunnelmaan.
Jokin on aina vetänyt minua pois täältä - kohti jotain kaukaista paikkaa, jonne en ole vielä löytänyt. Voin tuntea sen, kun suljen silmäni. Voin aistia koko kehollani tuon toisen maailman. Kaikki nuo vieraat värit, äänet, hajut, pääni menee onnesta sekaisin, kun vain hetkeksi annan itseni uppoutua kuvitelmiin.
Tärkeimmässä roolissa unelmassani on kuitenkin aina yksi ja sama tekijä; hevonen. Lämmin turpa puhaltaa höyryä kasvoilleni, nauran ääneen ja annan suukon hevosen turpakarvoihin. On kaunis kesäpäivä vailla murheita ja huolia. Kuljen paljain varpain ja shortsit jalassa. Hupsis vain, ja olen hypännyt hevosen selkään.
Ilman pienintäkään epäröintiä kannustan ratsuni hurjimpaan laukkaan, kiidämme yli peltojen, läpi metsien, kohti parempaa tulevaisuutta. Hiljennämme järven rannalla, jotta pääsemme uimaan. Pulikoimme lämpöisessä vedessä lintujen laulaessa taustalla ja sudenkorentojen pörrätessä ympärillä.
Rannalta siirrymme niitylle kuivattelemaan. Hevonen laiduntaa vierelläni ja kuulen korvan juuressani rouskeen sen hampaista. Vihreä nurmikko ympäröi meitä kaikkialla. Kerään metsämansikoita heinänkorteen ja syön niitä yksi kerrallaan. Kauempana näen mehiläisten pörräävän kukasta toiseen ruokaa keräämässä. Ne joutuvat ahertamaan töissä näinkin kauniina kesäpäivänä..
Mutta ei, en ajattele sellaisia nyt. Olen onneni kukkuloilla ja kellahdan ympäri pehmeällä ruohomatollani. Kutsun hevosta nimeltä ja odotan kuulevani pehmeän hirnahduksen vastaukseksi. Mitään ei kuulu. Huudan uudestaan, hieman kovemmin. Edelleen on hiljaista. Eihän tämän näin pitänyt mennä?
Samalla nenääni työntyy vieras tuoksu. Katsahdan varovasti ylöspäin ja näen harmaan tehtaan piipun, joka työntää sisuksistaan ulos valtaisan ruskean pilven paksua savua.
Tuomarin nopea kommentti:
Apua, mitä oikein tapahtui? Miellyttävää kuvailua, mutta jätit minulle suuren kysymysmerkin, mikä on tässä tapauksessa hyvä juttu.
Fanny (VRL-2349, RP) - Hej På Dig
Yöllä oli satanut omenankukkia, keväisten leskenlehtien keltaisia haituvia. Valkeat terälehdet täplittävät polkua, jolla kantautuivat kahdet askeleet. Niityllä helisee kissankelloin aikaisten lintujen laulu ja loistaa hiljainen valo, pientareilla kasvoi kukkia kuin ei mitään. Olihan niin aina ollut. Kuulostelimme molemmat, ammoin tavanneet ystävykset, tietämättä mitä. Vastapäivään kiertävä auringo tuntui katsovan, vaikkei sitä voinutkaan nähdä yksinäisten pihtojen ja kuusten varjoista. Kulkiessamme rouskuvaa soratietä, hyräilen mielilauluani ja ystäväni seuraa jäljessäni uinuen herttaisenvärisessä, valoa välkkyvän joenselän heittämässä hennossa kajastuksessa. Istuessani tammen alle, tiaspoikueen säestää sanojani, syreenin tulviessa pitsimäisin kukinnoin selkäni takana läkähtyäkseen: "Pieni, pieni hevoseni." Ystäväni katsoo minua mantelisilmiensä sisästä, ja voin kuvitella sen sanovan: "Pieni, pieni toverini." Pilviverho vaelsi kaukana korkeudessa, pitkä heinikko koiraputkia kutitti paljaita nilkkoja ja ruununrajaa. Pienessä hetkessä kiisimme metsän syliin kuin sukeltaen ja jätimme taaksemme vain tuulen viemät painaumat kuivan polun pintaan ja tarun tästä tarinasta: kahdesta yhteensolmitusta ystävyksestä, pitkäpalmikkoisesta tytöstä ja kirjavasta pikku hevosesta.
Tuomarin nopea kommentti:
Suloinen pikkutarina!
Fanny (VRL-2349, RP) - SF Lanuginous
Olipa kerran kuultu tarina pienestä tytöstä, jonka hiukset lainehtivat pitkinä hevosenjouhina, ja tämän yhtä pienestä hevosesta, jonka jouhet olivat mustemmat, kuin tulisijasta pudonnut hiili tai yötä vasten liitänyt pikinen kaarne. Puhuttiin päivistä, jolloin taivas oli enemmän sees kuin miesmuistiin ja jolloin lapset kuin hevosetkin samoilivat ilman kenkiä kylässä ja sen ulkopuolella. Maalattu on voikukat, puiden lehtivarjot joentöyrämän laineitten hiomissa kivissä, ammoisen auringon viistosti lankeutuva kirkuva kirkkaus, västäräkkien äänet takana taivaalle saakka kohoavassa aarnisessa metsässä. Sormistaan näppärä ja nopea, herkkä ja hiljainen poika, loi siveltimestään kaiken keskelle hevosen ja ihmisen - pienemmiksi kuin itsensä ja lohkareiden muodostelman, jonka takana hän salassa puurti, piirsi ja pyyhki pois häilyvät ääriviivat. Lehmuksen lehdet värähtelivät pehmeässä vastavalossa, kun tyttö oli noussut ratsunsa selkään, nelistänyt pois ja ylittänyt tielleen taikaiskuin ilmestyvät esteet, risut kuin vanhojen vaahteroiden kohonneet, haaraiset juuret. Viimeinen siveltimen veto päättyi täristen kipinöihin, jotka pieni mustajouhi oli lähtiessään jälkeensä polkenut.
Tuomarin nopea kommentti:
Salaperäinen ja hyvin mielenkiintoinen! Jos saisin valita, lukisin mielelläni lisää!
LUOKKA 2
Lo (VRL-1920, JPR) - IS Serfina VH-29630
Muistan sen päivän kuin eilisen...
On kesän ensimmäinen päivä. Aurinko paistaa kirkkaalta, pilvettömältä taivaalta. Heto tuuli värisyttää puiden pieniä lehtiä saaden ne kuiskailemaan salaisuuksiaan julki. Istun Finan paljaassa selässä ja nautin auringon hyväilystä kasvoillani. Ympärilläni kaikki vihreä näyttää kasvavan silmissä, pienet kukat nousivat vihreästä maasta ja puiden silmut puhkeavat muodostaen täydellisen symmetrisiä lehtiä. Koivujen valko-mustat rungot luovat rauhoittavan ja kotoisan tunnelman. Pyydän tammaani nostamaan laukan ja pian viima viilentää auringon lämmittämät kasvoni ja vihreät puut sumenevat vaaleiksi läikiksi. Finan voimakas askel allani vie minut taivaisiin, ratsastamaan enkelten kera pilvillä. Pikkuhiljaa vauhtimme hidastuu ja saavumme järven rantaan. Tuuli on tyyntynyt ja kirkkaansininen vesi heijastaa kuvamme pinnastaan. Kala käy koskettamassa veden pintaa, saaden sen väreilemään. Kuvamme häilyy hetken, ennen kuin asettuu. Pyydän tammaani eteenpäin. Finan kavio rikkoo veden pinnan. Kohta viileä vesi kutittelee varpaitani. Kuuntelen. Linnut visertävät iloisesti. Jossain kukkuu käki. On täysin rauhallista.
Oli kesän ensimmäinen päivä.
Tuomarin pieni kommentti:
Kaunis ja tunnelmallinen tarina!
Lilja (VRL-3223, FSRa) - Ruiskukan Adonis VH-34321
Muistan sen päivän kuin eilisen.
Muistan tuon sumuisen aamun, kun yöllä maahan kerääntynyt kosteus haihtui taianomaisesti auringonsäteiden valaistessa maiseman. Muistan tuon kauniin päivän, kun lintujen laulu täytti koko tienoon ja pienet jäniksenpoikaset piiloutuivat koloihinsa kulkijoita karkuun. Muistan tuon pitkän illan, kun yhdessä kuljimme kohti auringonlaskua varjojen kadotessa pitkinä taaksemme.
Kuinka voisinkaan unohtaa? Mikään ei merkitse enää mitään. Tuon päivän jälkeen en ole nähnyt aurinkoa. En ole kuullut lintujen laulua. En ole muuta tehnyt kuin vaeltanut sumun keskellä hetkestä toiseen; minuutti kerrallaan, päivä kerrallaan, viikko kerrallaan..
Muistatko salaisen niittymme? Sinne pakenimme ympäröivää maailmaa, pois melusta, pois murheiden ja huolien luota. Sinä laidunsit vapaana, minä poimin metsämansikoita ja me nautimme olostamme. Entä muistatko vielä tuon puun niityn reunassa? Tuo puu oli ainakin sata vuotta vanha, sen paksut oksat ulottuivat joka puolelle, tuo puu on varmasti nähnyt ja kokenut paljon. Sen oksan päältä kiipesin aina takaisin selkääsi, sinä hörähdit ja kannoit minut vaikka maailman ääriin..
Enää en ole käynyt niityllä. Niittyä ei enää ole, on vain harmaata kiveä ja betonia. Ei enää kesäisiä päiviä shortsit jalassa, ei enää yhteisiä retkiä kauniissa kangasmaastossa. Kaikki on poissa. Mennyttä ei saa takaisin.
Muistot pysyvät aina, kukaan ei saa vietyä sinua minulta pois. Kukaan ei saa vietyä tuota kesäpäivää meiltä pois. Muistan vielä nuo hajut, muistan kostean metsän tuoksun, muistan lämpöisen turpasi henkäyksen kasvoillani. Muistan kaikki tuntemukseni ikuisesti, mitään samankaltaista en koskaan tule kokemaan.
Muistan kostean kyyneleen poskellani ja suolan maun suussani – tuona päivänä sinä lähdit.
Tuomarin nopea kommentti:
Heh, teillä alkoi Lo:n kanssa samoilla sanoilla tarina! Hauska yhteensattuma!
Onnistuneen koskettavasti kerrottu!
Toi (VRL-5265, CeRi) - Tattivatti
Metsäretkellä luokan kanssa
Neljännen C-luokan oppilaat saapuivat biologian luokkaan. Heidän lyhyt, hullusti hymyilevä opettajansa kertoi normaaliakin omituisemmin hymyillen, että he lähtisivät metsään havaintoretkelle.
* Keväthän on parasta aikaa tehdä pieni retki metsään! Linnut laulavat, kukat puhkeavat kukkaan ja puiden lehdet alkavat ilmestyä näkyviin, opettaja huudahti innokkaana, ja jatkoi itsekseen: - Ja kenties myös hevosia tallailee näköpiiriin…
Oppilaat pyörittelivät silmiään ja vaihtoivat paljonpuhuvia katseita. Ainahan biologianopettaja Toi K. Uusimetsä oli ollut hieman omituinen, eikä tämä kerta suonut poikkeusta. Mikäli hyvin kävisi, he pääsisivät metsästä puolen yön aikoihin kohtalaisen ehjinä takaisin, tai kenties olisi parasta jos opettaja eksyisi metsään ja he saisivat sitten itse tulla takaisin kouluun. Luultavasti Toi ei edes huomaisi heidän kadonneen, hänhän olisi niin innoissaan katsellessaan kaiken maailman sittiäisiä, kastematoja, mustarastaita ja esikkoja.
Kohtaloonsa alistuneena neljäsluokkalaiset kävivät hakemassa takkinsa ja ryhmittäytyivät ala-asteen pyöräpihalle jonkinlaiseen rykelmään. Pian paikalle pompahteli Toi (tuttuun tapaan niin, että vaaleat hiukset hulmahtelivat vauhdin takia) joka lallatteli jotakin, joka kuulosti oppilaiden mielestä hyvin pelottavasti ”lallerilaa, olen iloinen, lallerilaa, kun metsää taas tallustaa saan…”
Ja tämä epäonninen luokka lähti sitten neiti Uusimetsän johdolla kohti läheistä sekametsää. Kuuset, männyt, koivut ja haavat kuiskivat tuulen kanssa, kuten myös oppilaat keskenään. Pienet ihmiset joutuivat vähän väliä hölkkäämään kiinni opettajansa, joka käveli, koostaan huolimatta, hyvin ripeää vauhtia. Silloin tällöin Toi pysähtyi niin äkisti, että lähimpänä tulevat lapset olivat tuiskahtaa nenälleen, ja sanoi:
* Aah, tuomen oksallahan istuu talitintti! tai – Helei, katsokaas lapset, tuossa on pihlajapuu!
Niin retkeä jatkettiin. Opettaja Uusimetsä kirjasi toisinaan jotakin jonkinlaiseen muistioon ja kehotti myös oppilaita kirjaamaan hänen sanansa ylös. Totta kai kaikkien neljäsluokkalaisten tuli tietää, että sieniä ilmestyisi parhaiten syksyllä ja sadesäällä.
Mitään mainittavaa ei ollut tapahtunut puolikkaaseen tuntiin. Mitä nyt Toi oli kellahtanut selälleen eräässä liukkaassa ala-mäessä ja ilmoittanut, että siitä asennosta pilvet näki parhaiten.
* Kiinnostavaa, erittäin mielenkiintoista, hän kommentoi erään pilven muotoa.
Oppilaiden mielestä se oli aivan tavallinen poutapilvi. Sitä Toi ei tuntunut edes kuulevan, vaan hän porhalsi jo kymmenkunta metriä luokkansa edellä. Oppilaat lähtivät seuraamaan häntä hyvin vastentahtoisesti käydäkseen sanomassa hänelle, että heidän seuraava tuntinsa alkaisi viiden minuutin päästä ja että heidän olisi pakko ehtiä sinne.
Mutta enää ei Toi tuntunut edes huomaavan tyttöjä ja poikia, jotka nykivät hänen hihaansa. Nainen oli kuullut äänen, ja heti nähtyään nurkan takaa ilmestyneen eläkeikäisen naisen, joka talutti perässään nuorta suomenhevosruunaa, Toi ryntäsi eteenpäin hevosta kohti ja kaivoi samalla taskustaan rahaa. Hän kiljui:
* Aaaah! Unelmieni hevonen! Tässä, ota rahat, minä otan hevosen!
Ja koska oppilaat olettivat, että jupakassa menisi kauan, he livahtivat mahdollisimman nopeasti takaisin koululleen. Jos he olisivat jääneet hetkeksi, he olisivat saaneet todistaa kuinka heidän biologianopettajansa säikäytti vanhan naisen lähes puolikuoliaaksi. Vanha rouva heitti riimunnarun Toille ja lähti juoksemaan pakoon niin lujaa kuin pääsi. Toi hypähteli innoissaan säikähtäneen hevosen ympärillä ja hihkui onnesta. Sitten hän astui jonkin päälle, ja alas katsoessaan hän näki sienen.
* Aaah! Tatti! Sepäs on hieman aikaisessa, ja oli ikävää talloa se, vaaleakuontaloinen Toi sanoi murheissaan. – Kenties minun täytyisi osoittaa sille kunnioitukseni… Mutta millähän lailla? Ahaa, päivänselvää – minä nimeän sinut Tattivatiksi.
Hevonen katsoi uutta omistajaansa kummissaan. Jos yksi asia oli varmaa, niin ainakin se, että tällä ihmisellä ei ollut kaikki aivan kotona.
Tuomarin nopea kommentti:
Ei ollut kaikki kotona ei! Hauska kokonaisuus, mutta olisin tahtonut hieman lisää luonnon kuvailua.
LUOKKA 3
Sara W. (VRL-1317, BRA) - Romance
Minun maailmassani ei ollut enää kauneutta. Se oli mennyt. Iäksi. Mutta kuitenkin kauniit muistot vaivasivat murheellista mieltäni. Muistot elämästä ennen elämän päättymistä, muistot ennen kuin tähdet muuttivat silmissäni mustiksi. Mutta kuinka kaipasinkaan Pohjolan yötä, kylmää sekä säälimätöntä. Kaipasin Pohjoistuulen paluuta, kuulla sen surullisen kuiskeen paluuta. Olisin antanut sieluni sen paluusta, jos minulla sellainen olisi ollut. Sillä minä muistan. Tulen muistamaan aina.
Yöt olivat silloin olleet kylmiä, mustuneet pilvet peittivät täyden kuun joka oli loistanut kyltymätöntä kauneuttaan tähdettömällä taivaalla. Enkä minä jaksanut uskoa entisaikojen taruihin laivoista jotka katosivat horisonttiin ensimmäisten auringonsäteiden kajotessa taivaalle tyynen meren ylle, katosivat palaamatta.
Lehdettömät puut huojuivat hiljaa kylmässä tuulessa valittaen kuolevaista kohtaloaan, luoden synkkiä varjoja villiintyneeseen puutarhaamme jossa kerran oli kukkinut hedelmäpuut. Minä istuin kivisillä portaillamme, tuijottaen talviyön synkkyyteen palellen, kuitenkaan tuntematta Pohjantuulen kylmää hyväilyä kalpeilla poskillani. Odotin sinua kotiin, kuten lukuisina muina kuuttomina öinä. Kirkas kyynel poskellani hävisi pimeyteen.
Pohjoistuuli ei enää puhalla, sen jäinen vire ei enää pyyhi kyyneliäni poskiltani; mutta minun kyyneleeni ovat kuivuneet kuoleman edessä, kadonneet tuskaani. Routa peitti kesän kuollutta nurmea, lehdettömässä hedelmäpuussa roikkui kuolleita hedelmiä, mustina ja vääristyneinä, roudan raiskaamina, kuin elämän irvikuvina. Kädessäni kirje, joka kertoi kohtalosi. Kyynelettä minä surin harmaan taivaan alla.
Mutta tammani nostaessa jalon päänsä talven kylmän auringon alla puuterilumesta se sai minut hymyilemään, sillä se oli muisto siitä mitä minulla oli ja minkä me molemmat menetimme. Hevonen, joka oli nimetty siksi miksi meidän elämämme olisi pitänyt muuttua.
Tuomarin nopea kommentti:
Vakuuttavaa kerrontaa!
NEO (VRL-2753, WAMMA) - Phoebe LOCK
Ratsastin metsässä pää painuksissa. Sikäli mikäli sitä ratsastamiseksi voi sanoa. Jos olisin keskittynyt ratsuuni, olisin huomannut huolestuneen pilkahduksen tamman silmissä joka askeleella. Mutta en minä keskittynyt. Huokaisin vain ja tuijotin mitäännäkemättömin silmin sormiani puristamassa hevosen harjaa. En edes tiennyt sen nimeä. Tiesin että se oli tamma, mutta mitä sekin muka tarkoittaa.
Olin lähtenyt tallilta tunti sitten, pois, sinne vapauteen minne olin jo viikon kaivannut. Tämä typerä loma bändin kanssa.. Kaupungin ihmisvilinään minä kuuluin, sinne kusiaiskasaan, enkä minnekään tyhmälle tallille lantaa luomaan. No ainakin olin oppinut uusia sanoja, tamma ja lanta.
Jos olisin katsonut ylös, olisin huomannut auringon katsovan minua hymyilen hyväntahtoisesti, samaa hymyä jota se hymyili tuhansia vuosia sitten. Aikaa oli liikaa. En minä katsonut, en nähnyt mitään, tuijotin vain lakattuja kynsiäni, jotka olivat kuluneet bassonsoitosta.
Haistoin kyllä metsän, ja pidin siitä. Oli kevät, tiesin että oli kaunista, mutten halunnut nähdä sitä. Pidin silmäni itsepäisesti poissa vaaleanvihreistä hiirenkorvista puissa, ja upeista kevätmetsän maisemista muutenkin. Minä, joka rakastin luontoa ja sen heräämistä talven jälkeen.
Jos olisin nostanut katseeni kuusikkoon, olisin nähnyt peuranvasan katsovan minua suurilla silmillään, jotka loistivat kuin tähtitaivas, mutta suklaanruskeina. Olisin nähnyt sen emän katsovan minua rauhallisena takaapäin. Mutta en minä katsonut muuta kuin rikkonaisia kynsinauhojani reunustamassa taidokkaasti lakattuja kynsiä.
Rakastuin sinuun, kitaristipoloinen, vuosi sitten. Tiesin kyllä, ettei sinulle kelpaisi hiljainen, blondi basisti. Nauroit aina, että minä pärjäsin lihaksillani samantasoisesti kuin älykkö rumpalimme käytti päätään. Et tiennyt, että minusta se ei ollut hauska vitsi.
Mutta tänä aamuna näin teidät, sinut ja hänet, kitaristin ja rumpalin. Pidät siis älykkäämmistä miehistä kuin minä. Joiden julkinen imago ei pakota lakkaamaan kynsiä ja nostamaan hiuksia ylös. Kai olinkin liian nuori sinulle, kokonaista puoli vuotta nuorempi kuin sinä. Ja vaikka itse olet vaalea, pidit mustahiuksisesta kitaristista, et blondista basistista.
Jos olisin katsonut taakseni, olisin nähnyt sinut. Etsit minua kertoaksesi että käsitin kaiken väärin. Minä katsoin taakseni, ja näin sinut. Ratsastit vierelleni niinkuin olisit koko elämäsi osannut ratsastaa. Näit hevosen ensimmäistä kertaa vasta kun tulimme tälle tallille.
Avaat suusi sanoaksesi jotain. Jos en olisi keskeyttänyt sinua, olisin kuullut että rakastat minua. Mutta minä keskeytin sinut ja ratsastin pois.
Jos olisin kääntynyt, olisin nähnyt sinun itkevän. En kääntynyt, katsoin vain kuluneita käsiäni joille putoili pisaroita suolavettä.
Nyt kun mietin sitä päivää vanhana, täällä kaupungin ihmisvilinässä, kusiaiskasassa, tajuan mitä tamma tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että pidän niistä isoista eläimistä. Siitä tammasta joka kuljetti minut hitaasti mutta varmasti pois siitä kurjuudesta. Vilkaisen kuvaasi. Olet siinä vielä nuori ja hymyilet. Hymähdän, ja astun ulos sateeseen ja otan taksin.
Tallille, kiitos, menen katsomaan tammaani.
Tuomarin nopea kommentti:
Mielenkiintoinen tarina, jonka loppupuolelle olisin kuitenkin tahtonut lisää luontokuvausta.
Toi (VRL-5265, CeRi) - Vincent Versacé
Varjoratsukko
Jokaisella kylällähän täytyy olla omat myyttinsä, se on selvä. Vaan tämän vanhan, pienen kirkonkylän taru on jotakin hyvin erikoista, ja lisäksi se saattaa hyvinkin olla totta. Minä en tiedä, koskaan en nähnyt tarinan henkilöitä, vaan minä kuulin tämän isänäidiltäni, joka on kuullut sen niin ikään isänsä äidiltä.
Salkon kylän metsikkö on aivan varmasti ikivanha. Lisäksi kerrotaan, että siellä asui monenmoisia otuksia, joista erikoisin oli aivan varmasti Thoileeus Propaleedus, jota suomalaiset nimittivät tuohon aikaan lyhyesti Toipoksi. Toipo-laji on jonkinlainen peikkolajike, ja tämä kyseinen yksilö, ainoa yksilö niillä main, oli pienikokoinen peikkonainen. Se asui yksinään jossakin kuusen alla, ja se näyttäytyi aina niille, jotka tulivat liian lähelle sen aluetta. Kyläläiset kutsuivat sitä Toiksi – kukaan ei tiennyt sen oikeaa nimeä.
Toi oli hirmuisen pelottava, ja oletettiin, että se tunsi olonsa yksinäiseksi ja oli sen takia niin vihainen. Paikallisväki yritti lepytellä ikivanhaa takkutukkaista tätiä viemällä sille ruokaa ja lahjoja, mutta vähät tämä heistä välitti. Se suuttui ajan myötä vain lisää. Se alkoi hyökkäämään ihmisten kimppuun kilometrin säteellä pesästään, ja joka ikinen ihminen karttoi metsää henkensä pelossa. Ja kun metsästä ei pidetty huolta, se ränsistyi; siitä tuli pimeä, synkeä sopukka, jossa haisi lahonnut puu.
Lähistöllä asuva syntyjään englantilainen kartanonherra, hänen korkea-arvoinen lordinsa Willeroy kasvatti niihin aikoihin maineikkaita vaunu- ja ratsuhevosia. Hänellä oli tallissaan koko vaatimattoman Suomenmaan parhaat tammat, ja hänen paras ratsuoriinsa Vincent Versacé aiheutti kiinnostusta kaikkialle, missä ori kävikään. Sattuipa kuitenkin kerran niin epäonnisesti, että tämä Vincent karkasi tallipojalta (voi kuinka kartanonherra pojalle huusikaan!) juosten suoraan alas kylään vievää tietä.
Komea saksalaissyntyinen puoliveriori katosi metsään, jolloin kartanonherra lakkasi hetkeksi huutamasta tallipojalle. Väri valahti miehen kasvoilta, ja pian lordi oli aivan yhtä valkea kasvoiltaan kuin olivat hevosensa sukat. Sitten lordi Willeroy alkoi jälleen huutamaan. Hän huusi aivan tuskissaan, tietäen ettei näkisi hevostaan enää koskaan. Tallipoika luikahti pois hänen käsistään, eikä tarina kerro, kuinka hänen kävi. Kenties miesparka ehti pakenemaan ennen kuin hänen isäntänsä kykeni toimimaan, kenties ei. Kerrotaan kuitenkin, että lordi Willeroy lysähti tuskastuneena maahan ja käski kaiken väkensä orin perään. Sitä ei kuitenkaan löydetty.
Komea, siro raudikkohevonen saapui kuitenkin jollain konstilla lähelle Toi-peikon valtakuntaa. Toi oli poimimassa parhaillaan käpyjä uutta vuodettaan varten, ja tulistui valtavasti kuullessaan, että joku tuli häiritsemään häntä kesken tärkeän puuhan. Peikko kääntyi ympäri ja näki hevosen. Vincent seisoi pienen aukion keskellä, hyvin ohuen valon saadessa sen karvan kimaltamaan. Ori taivutti kaulaansa ja päästi ilmoille pehmeän hönkäisyn. Toi seisoi paikoillaan kuin naulittuna ja tuijotti lumoutuneena upeaa, sukkajalkaista oria.
Kerrotaan, että peikko hiipi ihmeissään hevosen luokse, ja koko ajan Vincent seisoi hievahtamatta paikoillaan, seuraten tuon eriskummallisen otuksen liikehdintää. Pian pieni peikkomuori seisoi niin lähellä hevosta, että olisi voinut koskettaa sitä pienellä kädenliikautuksella. Niin Toi tekikin – hän kohotti kättään ja kosketti hevosen silkinpehmeää kaulaa. Ja sitten – niin eriskummallista kuin se onkin – se alkoi nauramaan. Peikko kellahti kumoon sammalpohjaiselle maaperälle ja nauroi. Vincent seisoi koko ajan paikoillaan ja katseli kummalista näkyä tyynesti. Se ei hätkähtänyt vähääkään peikon raakkuvaa naurua, ja kun peikko oli tyyntynyt, se nousi ylös ja kosketti hevosta uudestaan ja uudestaan. Jokaisen kosketuksen jälkeen se naurahti.
Hetken kuluttua peikko kuitenkin muisti, että sillä oli tekemistä. Se kääntyi ympäri ja lähti tallustamaan kohti pudottamiaan käpyjä. Ihmeissään Toi kuuli, kuinka kaunis eläin seurasi sitä. Toi kääntyi katsomaan hevosta ja katselikin sitä ihmeissään. Kuinka tämä hevonen uskalsi seurata häntä? Ei sillä, että hevosen seuraaminen olisi tuntunut peikon mielestä epämiellyttävältä; pikemminkin päinvastoin. Mutta yleensä kaikki elävät olennot karttoivat sitä – miksi tämä ei tehnyt niin? Sorja eläin vain katseli häntä tyynenä kahden metrin päästä, ottamatta askelta lähemmäs tai pakenematta kauemmas.
Ja Toi meni takaisin Vincentin luokse. Peikko kurottautui jälleen koskettamaan sileää turpaa, ja Vincent puolestaan laski päätään alemmas. Näin kaksikko seisoi hetken paikoillaan, Toin hymyillessä itsekseen koko kellastuneella ja osittain kadonneella hammasrivistöllään. Ehkäpä hän oli saanut ystävän.
Nykyisemmin Salkossa liikkuu eriskummallisia huhuja varjosta, joka liikkuu hevosen lailla ja näyttää ratsukolta. Ihmiset ajattelevat varjoratsukon olevan tosiasiassa kahden olennon, kauniin ja rujon, jälki maan päällä.
Tuomarin nopea kommentti:
Huvittava satu!
Coren (VRL-3579, ROWDY) - Chilli's Divertante VH-36004
Aurinko häikäisi kuljetusauton kuljettajaa. Tie oli hiukan märkä ja vesi heijasteli valoa leikillisesti ajajan silmiin. Kuljetusvaunu huojahteli nelivedon takana kuoppaisella tiellä, mutta hevonen siellä oli hiljaa. Jännittynyt ilmapiiri oli käsin kosketeltava, hiljaisuus, radio ei ollut päällä ja avonaisesta ikkunasta pelmahti yöllisen sateen unenomainen tuoksu. Viimein auton etulasiin piirtyi kaunis tallirakennus keskellä sykähdyttävää koivumetsää. Kevään kaunis aamu, oli pysäyttänyt useat ihailemaan läheistä, verkkaasti virtaavaa jokea. Kuitenkin minä olin liian tohkeissani huomatakseni sitä. Kun auto pysähtyi laskeuduin märälle heikkaaukealle ja kävelin kuljetusauton perälle. Ovet olivat hiukan rapaiset, mutta olin sille täysin sokea. Ovien takaa paljastui trakehnertammani, Tante. Viisi vuotias raudikko oli syämeni hevonen. Sekin oli selkeästi jännittynyt. Aiemminkin olimme kisanneet, mutta tänään ilmassa oli jotain uutta. Sieraimet suurina se haisteli ilmaa ja hörähteli hiljaa läheisille hevosille sitoessani sen kiinni kuljetusauton sivuun. Nostin huolellisesti putsatun satulan ja tarkkaan niputetut suitset autosta ja asettelin ne huolellisesti Tanten vierelle. Olin täysin ajatuksissani sukiessani Tanten kiiltävää karvaa. Pian kisahoitajamme ja samalla kuljettajamme tuli ilmoittamaan lähtöjärjestystä ja hoputti minut tarkistamaan rataa, hän laittaisi Tanten valmiiksi. Jalkani tärisivät luonnottomasti ja polvet tuntuivat epävarmoilta. Olin kummissani, olinhan kisannut aikaisemminkin. Adtelin suurelle kentälle ja sain vastaukseksi ystävällisiä katseita, Rentouduin hiukan. Ajauduin juttelemaan muutaman kanssa kilpailijani kanssa ja pian jännitykseni laukesi. Silti radan muoto tuntui silmissäni hyvin suomealta, tavoittamattomalta.
Poistuttuani kentältä hakemaan Tanten, tärinä palasi hiljalleen. Olimme vuorossa ensimmäisinä, mistä en voi sanoa mitään positiivista. Kevään hiljainen aamutuuli ei rauhoittanut epätasaista hengitystäni siirtyessäni lämmittelemään. Tante oli hermostunut, senosteli ravia omia aikojaan ja ryösti esteelle päin useita kertoja huolimattomasti. Tunsin voivani huonosti. Yritin kuitenkin koota itseäni ja käänsin Tanten lämmittelyosion kulmasta kohti estettä. Tante ryösti taas ja hyppäsi erittäin huolimattomasti. Kolahduksesta huolimatta puomi pysyi paikoillaan. Kuulutus, käänsin Tanten kohti varsinaista rataa. kentän portilla minua pyydettiin odottamaan. Ne olivat varmasti elämäni pisimmät 60 sekuntia. Sitten toinen kuulutus, ole hyvä. Rata sumeni, äänet kaikkosivat korvistani ja kuulin Tanten laukan. Edessä häämötti kulmikas pystyeste, se kohosi normaalia suurempana edessämme, mutta tällä kertaa Tante ei epäröinyt. Kaksi voimakasta laukka-aseklta, kaari ja laukan rummutus. Tante oli suorittanut esteen mallikelpoisesti. Joku katsomossa taputti. Rohkaistuin hieman ja ohjasin Tantea toiselle esteelle. Se oli keskikorkuinen okseri. Uskoin täydeliseen hyppyyn, mutta juuri ennen ponnistusta Tanten huomio herpaantui, kadotin sen. Seuraavaksi kuulin kolahduksen ja pettyneen huokaisun katomosta. tiesin, puomi oli tippunut. En halunnut välittää siitä vaan jatkoin rataa. Tante piti reipasta vaihtia yllä ja laukka-askelien ääni turrutti muun tajuntani. Sitten sarja. Kolme estettä, vaatisi valmistautumista. Ne samalla olivat radan viimeiset esteet. Tante höristi korviaan, epäröi. Kannustin sitä ja kuiskasin sen korvaan kannustuksia. Pidäte ja pohkeet, hiljaisuus ja laskeutuminen. Este oli puhdas. Seuraava este, Tante oli varmempi ja tunsin pian tuulenvireen ja painottomuuden. Laskeutuminen, sitten viimeinen osa. Este kohosi vaativana edessämme, mutta Tante oli varma. Laukka-askeleet lyhentyivät ja sitten Tante ponnisti. Laukanrytmi katosi, vain tuuli humisi korvissani. En ajatellut mitään. Kolahdus. Nielaisin, mutten uskaltanut katsoa taakseni. Tante laukkasi taas ja kuulo palautui korviini. Pysäytin Tanten ja käännyin. Punaraitainen puomi huojui, mutta pysyi pidikkeissän. Muistan riemun, se halkoi koko kehoni ja taputin Tantea onnessani. Yhdellä virheellä, minun tammani. Kävelimme ulos kentältä ja katsomosta kuului kannustusta seuraavalle ratsastajalle.
Tuomarin nopea kommentti:
Voi harmi, kun tästä tarinasta puuttuu kokonaan luontokuvaus! Ensi kerralla luepa ohjeistus huolellisemmin. =)
Mil (VRL-2358, CeRi) - Mirhor Millians
Yhden epäuskoisen hetken mielessäni käväisi hullu epäilys, mahtoiko allani tepasteleva olio olla laisinkaan eläin. Tuntui nimittäin siltä, kuin olisin istunut minä hetkenä hyvänsä räjähtävän ruutitynnyrin päällä. Tuon olion oli tarkoitus olla poni, joka kantaa nimeä Mirhor Millians.
Kauniin keväisen päivän kunniaksi olin päättänyt lähteä käymään rauhallisella maastolenkillä luonnon helmassa, mutta ponivalintani osoittautui pieneksi erheeksi. Mirhor Millians, jota meidän tuttujen kesken nimitetään Milhaksi, oli täysin toista mieltä vauhdin suhteen. Miten muka poni - joka on pumpattu niin täyteen kauraa, että korvistakin pursuaa ulos - voisi olla rauhallinen? Siinäpä päivän pulma.
Noustessani Milhan selkään kevätauringon kullanhohtoisessa valossa poni oli vielä ollut rauhallinen ja jopa seisonut täysin mukisematta paikoillaan epämilhamaiseen tapaan. Se oli osoittanut ensimmäisiä ylienergisyyden merkkejä vasta lähtiessämme etenemään tallin takaa lähtevää maastopolkua - tai no, oikeastaan se on tie. Askel lyheni, pää nousi ja pienet welshinkorvat alkoivat sojottaa tiukasti eteenpäin. Aloin lauleskella ja rallatella hiljokseen vakuuttunena siitä, että tammani rauhoittuisi pian. Ja pah.
Ympärillemme yhä tiiviimmin sulkeutuva vanha kuusimetsä sai Milhan entistä jännittyneemmäksi. Se mulkoili epäluuloisena korkeuksiin kohoavia jättikuusia ja sammaloituneen maan kätköistä esiin pilkistäviä risuja, kiviä, kantoja ja ties mitä muuta. Läheisestä sekasikiörisukosta nousi rääkäisten lentoon lintu, jonka arvelin tunnistaneeni teereksi. Ehkä sekin oli kuullut sulosointuisen lauluääneni. Ponini linnun muotoisena tekosyynä sai aiheen pieneen laukkapyrähdykseen ja aiheutti rallatteluni loppumisen; hieman yllätettynä kadotin toisen jalustimeni ja suuni sulkeutui kuin napista painamalla. Juu juu, tiedän kyllä, tietenkin minun olisi pitänyt jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Päätin kuitenkin pysytellä hiljaa ja yritin nauttia metsän läpi siivilöityvistä auringonsäteistä, jotka kirjoittivat tietä edessämme. Valitettavasti metsä oli aika tiheää ja synkkää, joten valonsäteet tuntuivat olevan aika harvassa. Tie oli osittain vielä lumen peitossa ja se osa, joka ei ollut, oli litisevän märkää mutakkoa. Ihmettelin hetken, miten ihmeessä onnistuinkin valitsemaan juuri sen reitin halutessani mennä kevätmaastoon. Milha pomppi vähän väliä suuntaan jos toiseenkin ja aloin menettää hiljokseen hermoni. Olinkin siis suhteellisen helpottunut, kun polku haarautui ja pääsin ohjastamaan ponini polulle, jonka varrella tiesin puuston harvenevan ja jonka tiesin päätyvän pellolle.
Metsä harveni yhtä nopeaa kuin mieleni alkoi nousta synkimmistä syövereistään - melko nopeaa siis. Auringon lämpö alkoi tuntua sen päästessä paremmin tunkeutumaan puiden välistä luoksemme. Punarunkoisten mäntyjen määrä kuusien seassa alkoi kasvaa sitä suuremmaksi, mitä pidemmälle ennätimme. Polku alkoi muuttua täysin lumettomaksi ja osittain niin kuivaksi, että aloin harkita ravaamista. Milha alkoi jännittyä entisestään ja tunsin kuinka sen takaosan lihakset keräsivät voimaa.
Siinä sitä siis oltiin, auringon kuumat säteet kasvoillani leikkien ja yht'äkkisen räjähdysvalmis poni allani. Poni, joka alkoi tepastella allani ja edetä kylkimyyryä kuin paraskin höyryveturi. Etenimme näin jonkin matkaa pitkin kapeahkoa hiekkapolkua. Eteen osuvan risun Milha ylitti epämääräisellä koikkaloikalla; se muistutti enemmänkin kengurun loikkaa kuin tavallisen ihkaelävän ponin hyppyä. Loikka heilautti tasapainoani ja tunsin jännityksensekaisen pelon kirpaisevan; sen, joka turruttaa ajatukseni ja saa jäseneni kangistumaan.
Ehdin vain ajatella raviin siirtymistä, kun Milha äkkiä heitti päätään ja pomppasi puolittain pystyyn. Tunsin, kuinka nenäni tömähti ponin hapsuharjaiseen niskaan. Kivun vilistäessä nenänvarttani pitkin vetäisin vähän turhan karskisti toisesta ohjasta. Ponini käytännössä katsoen teki jonkinlaisen käännöksen takajaloillaan. Sitten se sieraimiaan pärisyttäen hyppäsi samassa uudelleen takajaloilleen. Tällä kertaa nenäni säästyi, mutta tammalla taisikin olla muuta suunnitelmissaan. Iskettyään etujalkansa takaisin maahan tamma loikkasi eteenpäin ja ryntäsi päättömään laukkaan takaisin tulosuuntaan. Otteeni ohjista lipsui kuin hullun kädet saippuasta. Milha vetäisi päänsä alas kesken laukan ja pukitti riehakkaasti. Viuh, tömps ja hyvästi maailma.
Löysin itseni mahallani maasta aluskasvillisuuden seasta. Tunsin hiekkoa kipua ruumiini eri osissa ja etenkin toisessa poskessani, johon ilmeisen ilkeä maastoon hyvin piiloutunut puunkarahka oli rääpäissyt näkyvän naarmun. Lämpeävän maan haju kertoi vahvasti kesän lähestymisestä, mutta se ei pahemmin kohentanut senhetkistä mielialaani. Makasin hetken aloillani ja seurasin nenäni editse kasvillisuuden suojissa kipittävää muurahaista; se taisi luulla maailmanlopun tulleen. Kummallista sinänsä, tietääkseni muurahaiset eivät olleet vielä heränneet. Jostakin kauempaa kuulin kaikkoavien kavioiden rytmikästä taontaa maata vasten. Käännähdin nopeasti ympäri ja ennätin vilaukselta nähdä karkaavan ponini harmaan hännänheilahduksen. Aloin kaivaa kännykkää taskustani tallille soittaakseni. Se siitä kevätmaastosta.
Tuomarin nopea kommentti:
Tämä on ehkä turhan tavanomainen tarina, mutta ei tässä mitään vikaa ole!