Osallistujien tarinat!

> palaa takaisin varsinaiseen kutsuun <

Tekstit on laitettu esille osallistumisjärjestyksessä.

  • LUOKKA 1

    • Kya (VRL-0742, KR) - Jonglöör
    Tämä tarina kertoo pienestä pörröisestä ponista nimeltä Jonglöör, joka asui isäntänsä kanssa pohjoisella maapallonpuoliskolla, keskellä karua luontoa. Vain hieman yli metrin korkuinen poni toimitti erittäin omaperäistä viraa, kuljettaen maalari-isäntänsä maalipurkkeja paikasta toiseen. Kylän lapset usein kertoivat juttuja ponin pilkulliseen karvapeitteeseeen liittyen. Pilkkujen syntymisestä oli monia versioita, mutta kylän lapset uskoivat kaikki yhteistuumin siihen, että poni oli monia kymmeniä, ei vaan satoja vuosia vanha ja jokaisena vuotena karvapeitteeseen tulisi aina uusi pilkku kertomaan, taikaponin lukuisista ikävuosista.

    Eräänä syksyisenä tiistaiaamuna poni oli lähtenyt isäntänsä kanssa maalauskeikalle. Kohteena oli kylän vanha puukirkko, jonka maalipinta oli haalistunut ja rapisi pikkuhiljaa pois. Poni kuljetti arvokkaasti maalilastiaan isäntänsä ohjauksessa. Vanha väkiviisas poni, tunsi tismalleen kylän jokaisen pompun ja kolon, joihin puiset kärryt saattaisivat varoamattomuuttaan kolahtaa niin, että maalit sinkoilisivat sinne ja tänne.

    Kylän lapset olivat kuitenkin silkkaa uteliaisuuttaan päättäneet ottaa selvää, että olisiko kyseessä todellakin taikaponi. Kylän pahamaineisimmat koltaiset olivat käyneet löysäämässä kärrynpyörien kiinnitysruuveja niin, että ensimmäisen ala- tai ylämäen tullessa kärryt pettäisivät takuuvarmasti. Taikaponi osaisi tämän välttää tai korjata, tavallinen takkutukka tunnetusti ei osaisi tehdä asialle mitään. Niinpä nuorukaiset seurasivat hiljaa hiipien parivaljakon etenemistä kirkolle ja ylämäen tullessa nuorukaiset jäivät hiiren hiljaa pusikkoon odottamaan, että miten kävisi.

    Jonglöör lähti kapuamaan mäkeä ylös, mutta tunsi, kuinka kärryt heittelehtivät ja pysähtyi. Kärryjen perustus oli hyvin huterana ja isäntäkin vaati armottomasti poniaan uudelleen liikkeelle. Jonglöör kääntyi ympäri ja lähti peruuttamaan mäkeä ylös. Isäntä katseli hämmästyneenä poninsa touhuja ja yritti miettiä päänsä puhki, että mikä ponia riivaisi. Kärryt saatiin ehjänä kirkolle. Kirkkoa maalattiin niin pitkälle, kuin yhtenä päivänä pystyy ja illan tullen oli taas aika palata kotiin alamäkeä pitkin.

    Jonglöör tunsi huterat kärryt perässään ja mietti, että mitä tekisi. Nyt ei auttaisi peruuttaa, eikä kyllä tulla etuperinkään ales. Kärryt pettäisivät ja isäntäparan maalit putoaisivat ja leviäisivät maahan. Se ei vaan kertakaikkiaan käy, mietti Jonglöör ja pysähtyi itsepäisesti. Isäntä yritti kaikkensa, jotta poni kulkisi eteen, mutta Jonglöör ei kovimmista kiskaisuistakaan huolimatta liikkunut.

    Isäntä oli kovin hämmentynyt, mutta tunsi poninsa. Se ei ollut tyhmä, eikä laiska. Kyllä sillä nyt oli jotain kerrottavanaan, mutta isäntä ei keksinyt millään ja oli kaikenlisäksi kovin väsynyt, muttei voinut jättää poniaan sinne, sillä varkaat mielivät kyllä varastaa melko arvokkaita maaleja. Isäntä mietti ja mietti, päänsä puhki, mutta ei keksinyt ratkaisua. Mies ja poni palasivat kirkolle ja jättivät maalipurkit kirkkoon ja palasivat jälleen mäelle.

    Poni ei vieläkään suostunut tulemaan mäkeä alas, sillä ei poni halunnut vahingoittaa isäntänsä kärryjäkään. Isäntä alkoi menettää hermonsa. Isäntä oli niin kovin uupunut ja hämmentynyt ja halusi vain pian nukkumaan. Epätoivo kolkutti ja lopulta mies ohjasi ponin kirkolle ja kävi makuulle.

    Aamulla mies heräsi monine kipeine paikkoineen ja muisti samassa poninsa, joka odotti kärryineen ulkosalla. Ilman ruokaa ja juomaa. Kun mies astui kirkosta ulos, oli maalipurkit aseteltu järjestelmällisesti maahan ja kärryt olivat ehjinä niiden vieressä, mutta poni oli tipoteissään. Valjaatkin olivat jääneet kärryihin..

    Eikä kukaan koskaan tiedä, minne katosi pilkullinen poni tai mitä oli yön aikana tapahtunut. Jokunen on sanonut ponin lentäneen taikamaahan kaltaistensa pariin. Paikkaan jossa puiden lehdetkin olivat pilkukkaita tai ehkä poni oli kavunnut uuteen aikakauteen. Aikakauteen, jossa ponin uusi tehtävä olisi opettaa lapsille ratsastuksen ihmeet ja salat, paikkaan jossa vaaletukkainen tyttö kehoittaisi ponia pysähtymään lopputervehdyksen ajaksi.


  • LUOKKA 2

    • Marjo (VRL-3223, FSRa) - VIR MVA Ch Cornflower's Torden VH-17162
    Kauan kauan sitten, ennen ihmisiä, ennen taloja ja rakennuksia, ennen nykyisiä hevosia, vaelsi nummilla uljas ja yksinäinen ori. Ori oli suuri ja voimakas, se oli nopein koskaan maan pinnalla juossut olento. Kaikki orin kohtaavat kääntyivät kannoillaan ja pakenivat, pelkkä orin katse oli tappava ja sitä pelkäsivät sudet ja karhutkin.

    Orin kaksivärinen harja hulmusi puolelta toiselle orin kiitäessä yli hallitsemansa maan. Pitkä ja paksu otsaharja laskeutui sysimustien silmien päälle orin nostaessa päätään tarkkaillessaan alamaisiaan, sieraimet höyrysivät tulista katkua. Orin hirnahdus kuului mailien päähän ja pysäytti jokaisen alueella liikkuvan olennon. Kaikki tiesivät Sen lähestyvän.

    Eräänä päivänä ori kohtasi tamman. Kaunis, kiiltävän hallakko, siro tamma uskaltautui orin reviirille. Ori nosti epäröiden päätään; se halusi tutustua tähän olentoon paremmin. Tamma oli itsevarma eikä epäröinyt, se oli ainoa olento maailmassa, joka pystyi hallitsemaan orin mieltä. Ori kääntyi kannoillaan ja lähti seuraamaan tammaa. Yhdessä nuo kaksi hevosta vaelsivat läpi Norjan vuorien ja vuonojen, ne kiersivät läpi maan herättäen ihastusta ja kauhistusta mihin ikinä menivätkään. Ori oli onnellinen, mutta samalla se oli menettänyt kuninkuutensa.

    Tamma oli petollinen. Ori ei sitä tiennyt, mutta tamma oli isäntiensä viikinkien lähettiläs. Viikingit halusivat kesyttää orin, sada sen valtaansa, kahlita tuon uskomattoman mielen ja ruumiin, valjastaa sen käyttöönsä. Ori oli haavoittuva tamman seurassa, jolloin tamma johdatti sen isäntiensä luo. Ori ei sitä vielä ymmärtänyt, mutta se valta olisi mennyttä.

    Viikingit hyökkäsivät joka puolelta, köysin ja kahlein ne takertuivat orin jalkoihin ja kaulaan. Ori ei voinut tätä ymmärtää; tamma oli pettänyt sen. Viimeiseen henkeen ori taisteli, se ymmärsi kaiken pahuuden ja vääryyden ja keräsi jälleen voimia. Hän oli maailman valtias, eikä häntä voinut kesyttää. Raivoisan taistelun jälkeen ori karkasi vapauteen, viikingit perässään se syöksyi vuorelta alas kuolemaan, kaikki maailman tuska ja pahuus niskassaan.

    Viikingit kauhistuivat, kaikki oli menetetty. Nyt he vasta ymmärsivät luonnon voimat ja orin uskomattoman merkityksen. Sitä, minkä luonto on lahjoittanut, ei voi hallita. Sitä ei voi kahlita eikä ohjailla. Se elää omaa elämäänsä, se on kaiken yläpuolella ja hallitsee kaikkea. Luonto suri menetystään.

    Yhdentoista kuukauden kuluttua syntyi maailmaan varsa. Orivarsa. Orilla oli ulkonäkö kuin isällään, luonto ja tulinen tahto kuin isällään, se vain oli syntynyt palvelemaan viikinkejä. Viikingit riemuitsivat ja saivat vihdoin mitä tahtoivat. Tamma myhäili tyytyväisenä kulmiensa alla.

    Tämän tarinan kertaan joka kerta kiivetessäni hevoseni selkään. Näin sai alkunsa norjanvuonohevonen: tämä satujen valtias, viikinkien sotaratsu, jonka varsanvarsanvarsan ja vielä useamman jälkeläisen me saamme nyt valjastaa palvelijoiksemme. Älkäämme ikinä unohtako tämän uskomattoman hevosen alkuperää, kunnioittakaamme ratsujamme ja kohdelkaamme niitä kuin veroisiamme. Norjanvuonohevonen on luonnon lahja maailmalle.


  • LUOKKA 3

    • Blakkis (VRL-0005, WTR) - Kuun Vakka
    "... Sen pituinen se", äiti lopetti tarinansa ja hymyili hellästi lapselleen. "Äiti kiltti, kerro vielä yksi tarina. Sellainen, jota en ole ennen kuullut!" Lapsi intti ja puristi äitinsä kättä pienillä kätösillään anovasti. "Hyvä on", äiti myöntyi. "Kuulin tämän tarinan sinun ikäisenäsi, ja olet ensimmäinen, jolle tämän nyt kerron."

    "Kuun Vakka oli kiltti ja hyväntahtoinen hevonen, mutta toisinaan sillä oli tapana kadota salaperäisesti." "Minne se katosi?" Lapsi kyseli ja katsoi hämmentyneenä äitiään. Kysymystä huomioimatta äiti jatkoi tarinaa muistellen. "Tallin lähettyvillä oli järvi, jonne kavionjäljet johtivat - kadoten lopulta rantahiekkaan. Lannistuneen etsintäpartion palattua takaisin kotiin, odotti Kuun Vakka aina omassa karsinassaan, höristellen väsyneille kasvoille." "Mutta eihän se ole mahdollista!" Lapsi huudahti entistä hämmentyneempänä. "Tämä on vain satu", äiti muistutti lastaan. "Uskottiin, että tämä hevonen osasi lentää, ja öisin tämä lensi... kuuhun. Tapaamaan muita hevosystäviään." Äiti peitteli lapsensa ja hiipi hiljaa pois huoneesta. Lapsi oli nukahtanut.


  • LUOKKA 4

    • Kya (VRL-0742, KR) - Muscat ox
    "Kaukaata horisontista lähestyi harmahtava hiekka"pilvi". Näytti kuin lauma villihevosia laukkaisi luokseni. Hetkonen. Sehän taisi ollakin lauma villihevosia. Vaan ei. Hiekkapilven aiheutti valkea siro hevonen. Eläimen lihakset erottuivat terävästi solakasta ruumiista, jonka pinalla hikipisarat tanssivat leikkisästi. Kuin seinään hevonen pysähtyi. Se tarkkaili minua suurilla viisailla silmillään ja sen kyljet kohoilivat hengenvetojen mukana.

    Ruuna oli hyvin jännittynyt. Kuin kivenkova marmoripatsas joka kuitenkin pienestä neulanpistosta murenisi tuhansiin paloihin, pieniin pieniin hiukkasiin jotka tuulenmukana sekottuisivat harmaaseen hiekkaan. Autiomaa syleili minua ja lämpö houkutteli minua mukaansa. Oli kuin olisin roikkunut ohuesta narusta. Kuin olisin tunkenut pääni sisään jonkilaiseen kuplaan, niin että muu ruumiini olisi yhä kuplan ulkopuolella. Kuin avaruus täynnä suuria kuplia.

    Kauempaata käveli suuri nainen. Aivan liian iso valkealle sirolle hevoselle. Suorastaan jättiläismäinen ihminen. Naisen jalatkin olivat kuin puunrungot hontelon täysiverisen jalkojen rinnalla. Nainen heilautti pitkää ruoskaansa ja kehotti eläintä saapumaan luoksensa. Ruuna silmäili kauhuissaan naista ja hirnahti kauhunomaisesti, mutta hiipi sitten nöyränä naisen luokse. Jättiläinen kohotti piiskansa ja löi sitten kovaa siroa eläintä. Eläin huusi tuskissaan ja paskautui raivokkaasti hiekkaan. Minä tunsin eläimen kivun ruumiissani ja huusin kivusta. Nainen kohdisti katseensa minun ja siveli hiekkaa piiskallaan ja kohdisti sitten iskun pehmeään hiekkaan, joka kimpoutui piiskan molemmilta puolilta ilmaan. Hiekkaan kaivautui monen sentin rako, mutta täyttyi pian uudelleen hiekasta.

    Nainen hymyili minulle. Ei ystävällisesti vaan omahyväisesti. Oikeastaan jopa kostonomaisesti. Nainen kutsui jälleen hevosen luoksensa, tällä kertaa piiska ei painautunut kovaan lihaan vaan nainen asettui istumaan siron eläimen vahvan selän päälle. Ruuna puhisi kivusta. Nainen painoi tukkimaiset pohkeensa ruunan kylkiin ja vaati tätä tanssimaan allaan. Ruuna kaartoi kaulansa kauniille kaarelle ja nosteli jalkojaan sirosti, kuin hiekka olisi polttanut tämän kavioita. Hevosen tanssiessa kuumalla hiekalla, tuli mieleeni joutsen helvettiin lukittuna. Kaunisi eläin liikehti elegantisti järkälemäisen paholaisen alla, jonka piiska takoi raivokkaasti hiekkaa. Hevonen loi minuun anovan katseen, vaikeroi ja aneli avunantoa. Kuplan ulkopuolinen maailma kuitenkin imi minua kokoajan pois kuplan sisältä. Ruuna ja jättiläinen katosivat horisonttiin." Saana tuijotti minua kummissaan. Jopa pieni kyynel vierähti poskelleni. "Äiti.. Sinä tunnet sen ruunan eikö vain? Minäkin tunnen? Sinä puhut Tikosta.." Saana kysyi kulmat kurtussa. Pyyhin kyyneleet poskiltani ja nyökkäsin. Iida painoi päänsä alas ja kosketteli varpaitaan. "Mutta se valkoinen hevonen sai apua eikö?" Saana arveli ja kohottautui ikkunan ääreen. Piha oli hiljainen. Laitumella ei ollut ketään ja tallikin oli pimeä. Hevoset olivat syöneet iltaruokansa ja käynyt levolle. Vain jostain hyvin kaukaata kuului koiran haukunta. "Niin. Sitä katsetta ei unohda koskaan." Saana syöksyi syliini ja rutisti minua lujaa. Kiedoin käsivarteni tytön ympärille ja kuiskasin: Nuku hyvin rakkaani, huomenna on aikainen aamu. Koulukilpailut odottavat.