Osallistujien tarinat!

> palaa takaisin varsinaiseen kutsuun <

Tekstit on laitettu esille osallistumisjärjestyksessä.

  • LUOKKA 1

    • Kya (VRL-0742, KR) - Dotted Step
    Oli kaunis kevät aamu. Linnut lauloivat ja aurinko pilkotti pilvien raosta. Vietimme rauhallista tarhapäivää yhdessä tarhakaverini Nepin kanssa, kun omistajamme paiskivat töitä tienatakseen varat meidän elättämiseemme. *ivallinen naurahdus* Neppi oli keksinyt varastaa naapuritarhan asukilta riimut päästä ja viskeli niitä nyt aikansa kuluksi pisin tarhaa.

    Hetken kuluttua Neppikin sai tarpeekseen nuhjuisista riimuista ja tuli luokseni. "Ihan sikatylsää. Pakko keksiä jotai tekemistä!" Neppi höpisi ja laski sitten päänsä selkäni päälle. "Älä muuta sano. hmm." Hiljaisuudessa saattoi jopa kuulla aivojemme hitaan raksutuksen. Neppi nosti jälleen päänsä ja tähyili maisemia, sitten se hyppäsi innoissaan takajaloilleen ja kiekaisi. "Mä keksin! Jalostustammat on ilmeisesti viety varsoineen jo laiduntamaan! Eiköhän lähdetä tarkastelemaan meininki?" Neppi ehdotti ovela hymy turvallaan. "Sinne siis!" Kiljahdin riemuissani ja sitten alkoi tuttu aherrus. Ensin tarkastettiin portin kiinnitys. Siitä ei menty. Aitojen lujuutta oltiin koeteltu jo aikapäiviä sitten, joten muut ei auttanut kuin loikata aidan yli. Kompuroiden tultiin yli ja sitten hiiviskeltiin tarha-alueelta laitumille päin.

    "Jaahas ja minne sitä ollaan matkalla?" Tallin vanhimpia edustava ori tivasi kulmatarhasta, kun me Nepin kanssa ovelasti yritettiin hiipiä kenenkään näkemättä laitumille. "Eei.. Tuota tallinomistaja vaan pyysi tarkastamaan, että.." Neppi empi. "Ettei rehuauto eksy tullessaan!" Lisäsin vikkelästi! Ori jäi tuijottamaan meitä hölmistyneenä, mutta näytti sitten palailevan taas omien muistojensa pariin. Kohta tarha-alue oli takanapäin ja edessä oli asfaltoitu autotie, jossa liikennettä oli kuitenkin harvakseltaan. Neppi harpposi muutamalla askeleella autotien yli ja minä kipitin perässä varoen kuluttamasta uusia komeita kenkiäni.

    "Hähää! Näin se homma etenee!" Neppi hörisi taiteillessaan itseään tammalaitumelle. "Voi jumbe, että sä oletkin notkea!" Ihmettelin kun Neppi hieman kompuroiden pujahti aidan ali nikkaroituaan ensin alemman nauhan pois tieltä. Ryömin ähisten ja puhisten aidan ali ja odotin, että Neppi nikkaroisi alimmaisen nauhan taas paikalleen, sillä emmehän halunneet aiheuttaa mitään hämminkejä.

    Neppi kiikaroi ympäristöä, että mistä löytäisimme tammat ja varsat. "Hei hei! Tuolla on yksi kimo!" Neppi kuiskasi ja lähdimme lyhyin raviaskelin etenemään kohti mammoja ja heidän vaavejaan. Tamma puuskutti tuskaisena ja ahmi nälkäisenä, tai ehkä pikemminkin himokkaana *winkwink* ruohoa varsan maatessa kyljellään noin metrin päässä emästään. "hähä. Katos tätä." Neppi sanoi ja hipsi kohti tammaa. Pidättelin hengitystä, apua! Tamma ei huomannut mitään, kun Neppi hiipi tämän rinnalle. Sitten Neppi ojensi turpansa kohti tamman niskaa ja painoi sitten huulensa tamman niskalle ja kuiskasi "hei beibi, kuis hurisee?". Tamma kiljahti ja hyppäsi metrin sivulle, talloen melkein uneliaan varsansa. Sitten tämän ilme hurjastui. "Te senkin huligaanit! Onnettomat ruunan rupukat! Te te! Häipykää, häivy! Teillä ei ole mitään asiaa tänne! Mene jo!" Tamma kiljui raivokkaasti korvat painettuna luimuun. Tamma hyppelehti hurjasti ja yritti purra Neppiä takalistolle. Neppi pinkoi pakoon minkä kavioistaan pääsi, mutta pysähtyi luokseni, tamma oli syventynyt hellimään varsaansa ja mutisi jotakin, mikä ei kovin ystävälliseltä kuulostanut. Sitten tamma vilkaisi meihin ja ravasi kauemmas.

    Selvitin Nepille kuinka hullulta tilanne oli näyttänyt ja nauroimme mahat kipristellen veden valuessa silmistämme. Hekotus kaikui varmasti talliin asti. Sitten kuulimme kavion ääniä ja pelottavaa huutoa. Katsoimme suoraan eteemme. Haukoimme järkyttyneinä henkeämme ja yritimme pinkoa pakoon, mutta jalat eivät totelleet. Laitumen toisesta päästä kohti laukkasi tallin tyrannina tunnettu iäkäs tamma, jonka silmät olivat jälleen raivosta punaiset ja sieraimista ja korvista tuli mustaa sauhua! Korvat näyttivät sarvilta ja hevonen mylvi kuin raivoisa härkä! Neppi pitkäjalkaisena kiidähti yhdessä hetkessä portille, portin ali ja sieltä laitumen ulkopuolelle. Minä pienine jalkoineni ja suuren mahani kanssa, en yltänyt aivan samaan nopeuteen, joten musta paholainen oli saada minut kiinni, ehdin kuitenkin juuri ja juuri aidan alitse ja aloin vapisevin kavioin sumplimaan alimmaista nauhaa kiinni. Tanner tärisi ja tamma lähestyi 100km tuntinopeudella minua. Suljin silmäni, kuulin napsahduksen, joka kertoi aidan olevan kiinni ja hyppäsin sitten lähes tasajaloin niin kauas aidasta kuin vain pääsin. Tamma löi jarrut kiinni juuri ennen aitaa, mutta kosketti kuitenkin lavoillaan sähköpaimenta. Aita napsahteli ja nipsahteli ja tamma ulvoi raivosta ja kivusta, minkä sähköiskut aiheuttivat.

    Lähdin pinkomaan Nepin perään, tamman karjuessa aidalta pelottavalta kuulostavia sanoja ja lauseita saksaksi. "Mitä lie rakehnereita tuoki ku ei ees Suomea ossaa!" Mietin itsekseni. Neppi odotti minua asfaltin toisella puolella ja ulvoi naurusta. Yhdyin hysteeriseen nauruun ja kohta kieriskelimme koivet kohti taivasta. Mahaan sattui ja silmät vuotivat vettä kuin vesiputoukset. Aikamme siinä kikatettuamme nousimme ja ravistelimme itsemme. Hiekkatie oli värjännyt pilkullisen karvapeitteeni kermanväriseksi ja tunsin, että sieramenikin oli hiekkapölyä täynnä. Hiiviskelimme omaa tarhaamme kohti, sillä olisihan aivan pian jo ruokinnan aika. Juttelimme niitä näitä, kunnes yhtäkkiä metsiköstä tuli ratsukko. Kiinni jäätiin!

    "Jahas! Mitäs pojat täällä tekevät?" Ratsastaja kysyi soimaavaan sävyyn. "Voi pyhä p*ska." Neppi mutisi. Tuijotimme toisiamme. Ratsastaja huokaisi syvään ja kaivoi puhelimen rintataskustaan. Seisoimme yhäkin tyhminä paikoillamme, kun ratsastaja soitti talliväkeä paikalle hakemaan meidät takaisin tarhaan..

    Pari kuukautta myöhemmin. Omistajamme juttelivat tallinomistajan kanssa ja sopivat, että saisimme tarhaseuraamme lisäystä. Menomme oli kuulemma välillä sen verran railakasta, että naisseura voisi tehdä meille ruunille ihan hyvää, kuulemma. "Toivottavasti se on meikäläisiä!" Neppi elätteli toiveitaan, minä puolestani toivoin, että uusi toverimme olisi viehkeä ponitamma, jonka kanssa voisimme viettää ikimuistoisen loppukesän, koska Neppi kuitenkin oli niin ailahtelevainen, että eihän se osaisi koskaan mihinkään sitouta, siis naiseen. Haaveilumme keskeytti painajainen, joka lähestyi tallinomistajan taluttamana kohti tarhaamme. "Herranpieksut!" Neppi kiljahti. Ette vain ikinä arvaa! Se oli se sama tyranni! Härkä! Ja voin vaan kertoa, että loppukesä oli täyttä tuskaa! Me oltiin Nepin kanssa kuin Pekka ja Pätkä itse justiinan käskytyksen alla!

    Emmepä ole toista kertaa tammalaitumelle eksyneet...

    Tuomarin kommentti: Aivan äärettömän hauska tarina, hahhhah! Todella hyvä toteutus kaikinpuolin, hienoa! Harmi vain, että olet luokan ainut osallistuja.


  • LUOKKA 2

    • NEO (VRL-2753, WAMMA) - MW Punasilmä VH-4591
    Parahin seuraajani.
    Täällä kirjoittaa erikoiskirjeenvaihtajasi, NEOn entinen kilpahevonen, sinun edeltäjäsi, MW Punasilmä, joka joutuu kantamaan piinallisen häpeällistä lempinimeä Pupu. Kun luet tätä, olen jo Sheychellellä lomalla, poissa sieltä, jossa sinä nyt olet.

    "Pupu! Mitä sä puuhaat siellä yksin haan nurkassa piilossa? Toin lisää heiniä!"

    Haluan kertoa tarinani sinulle, jotta ymmärrät, miksi sinunkin tulee karata heti, kun vain silmä välttää. Syy numero yksi: liian vähän ruokaa.
    Saan syödä ainoastaan neljästi päivässä kauroja ja lesettä, jatkuvasti heinää, ja juomista on aina tarjolla. Mutta missä on kokisautomaatti? Missä kaviaari? Entä suklaajäätelö ja kahvikupposet?

    "PUPU TÄNNE!"

    Toinen syy, hyvä ystävä, on henkisesti jälkeenjäänyt, skitsahtanut ADHD-häirikkö, omistajani NEO. Sitä kiinnostaa vain kielten opettelu, meikkaaminen, uudet vaatteet, kengät ja laukut. Lisäksi se vaatii minulta aina liikoja ja raahaa edestakaisin, kisoihin ja kotiin.

    "Mitä hel- TÄNNE tai haen sut!"

    Parhaillaan se on huutamassa minulle aidan takaa, jotta tulisin taas uudelle reissulle. Kolmas syy on liiallinen fyysinen rasitus. Tiedämmehän me hevoset tottakai sen, että se ei ole hyväksi globaalille kansanterveydelle, että ajeltaisiin autoilla, mutta entäs mitä sanovat vähävaraiset biologiantutkijat, jotka omistavat elämänsä sortaakseen rotua homo sapiens?

    "Nyt kuule senkin ylisuuri biotekniikan jätekasa!"

    Viimeisenä syynä mainittakoon juuri tämä sivistyssanojen puute. Minä, hevosena, yritin tottakai parhaani mukaan huolehtia NEOsta, ja opettaa sille mitä tarkoittavat mm fakta ja elegantti, mutta eihän se opi. Nopeasti edistyvä ilmastonmuutoskin lienee hänen syytään. Saaste se on ilmansaastekin: kirosanoja se viljelee enemmän kuin olen keneltäkään muulta kuullut ja stereot se pitää täysillä yöt päivät, nukkuessaankin, mutta uskoisin, ettei se tiedä edes mitä se sana ilmastonmuutos tarkoittaa.

    "Mitä hittoa, miksi sä oot rampannu tänne jotain kavionjälkiä mitenpäin sattuu? Tuus nyt, mennään talliin niin mami antaa sulle omenan ja sitten saat lähteä riimulenkille kunhan ensin harjaan sua ja pistän sulle loimen päälle. Hyvä poika." "Hörh."

    Tarkemmin ajatellen, ystäväiseni, saat jäädä tulematta. NEO on minun ikiomani, ja vaikka siinä on paljon puutteellisia ominaisuuksia, se on tosi hyvä.

    "Ole hyvä Pupu!"

    Mitä me tästä tarinasta opimme? Jätä takamuksesi menneeseen. Vaikka omistajallesi ei riitä mikään, vaikka sinä olet hänelle vähempiarvoinen kuin saksankirjat, vaikka hän sinua ajaessaan tai ratsastaessaan ei koskaan olisi tyytyväinen, hän tekee kuitenkin kaikkensa eteesi: sietää sinua ja vielä ruokkiikin.

    Tuomarin kommentti: Mielenkiintoinen toteutus, joka toimii hyvin. Ja hauskuuttakin tässä oli!


    Kia (VRL-1238, FsRa) - BT Joli Royal VH-35158
    Makasin sängyssä, mutta en saanut unta. Minun pitäisi saada nukutuksi, sillä huomenna lähtisimme aikaisin ajamaan kisapaikalle. Jännitin aina ennen kisoja, mutta tällä kertaa tavallistakin enemmän. Syytä ei tarvinnut hakea kauempaa kuin tallista - nämä olisivat Jolin ensimmäiset koulukilpailut. Meidän pitäisi todistaa kaikille, ettei Jolin ostaminen ollut turhaa, vaan että olin löytänyt koulukenttien kuningattaren. Mutta mitä jos se vain kiidättäisi minut lähimmälle vihreälle läntille ja ahtaisi ruohoa jo muutenkin viime aikoina kasvaneeseen mahaansa? Kaikki nauraisivat meille ja saisin kuulla siitä loppuikäni. "Mitä oikein kuvittelit, kun lähdit sen otuksen kanssa kisoihin? Saman tien olisit voinut viedä ponisi sirkukseen!" minulle irvailtaisiin. Yritin karistaa ikävät ajatukset päästäni, mutta pyörin vain lakanoissani levottomana. Lopulta luovutin ja ärisin mielessäni, kun kömmin ylös, kiedoin aamutakin ympärilleni ja lähdin tallille. Minun olisi pakko nähdä Joli, merkitsi se sitten unetonta yötä tai ei.

    Tallissa oli hiljaista. Hevoset nukkuivat ja yritin olla mahdollisimman hiljaa, kun kävelin Jolin karsinalle. Uteliaat päät katselivat minua, kun hiivin käytävää pitkin perimmäisen karsinan luokse. Kurkistin sisään karsinaan ja näin tummanruunikon tammani seisovan peppu ovelle päin. Vihelsin hiljaa ja Joli ei tehnyt muuta kuin heilautti päätään. Olin hämmästynyt, yleensä tamma tuli uteliaasti haistelemaan minua. Oliko se kärttyisä, koska herätin sen? Liu'utin savan sivuun ja astuin karsinaan. Taputin ponia ohimennen lautasille, kun kiersin sen pään luokse. Joli ei vieläkään huomioinut minua, hiukan vain vilkaisi. Oliko se sairas? Huolestuneena tarkastin sen, mutta en huomannut epätavallisen mielialan lisäksi mitään muuta, joka viittaisi siihen, että Joli olisi kipeä. Pudistin päätäni. Joli luultavasti oli vain uninen. Minun olisi syytä mennä nukkumaan, jotta huomenna silmäni pysyisivät auki auton ratissa. Moiskautin ponin turvalle suukon ja hipsin takaisin taloon nukkumaan.

    Seuraavana päivänä Joli oli taas vilkas itsensä, vieläkin energisempi kuin tavallisesti. Se hirnui muille hevosille, ei meinannut pysyä paikoillaan ja yritti ehtiä joka paikkaan samaan aikaan. Minä puolestani olin puolikuollut väsymyksestä ja haukottelin salaa tasaisin välein. Kun seisoimme katselemassa edellisen ratsukon suoritusta, toivoin, ettei Joli nolaisi minua täydellisesti. Sitten nimemme kuulutettiin ja Joli käveli kentälle. Sen liikkeet olivat mahtipontiset ja minua hymyilytti, kun se otti korkeita ja lyhyitä askeleita. Tervehdin tuomaria ja aloitimme ohjelman ratsastamisen. Ja kuinka me sen ratsastimmekaan! Olin kuin transsissa; jotenkin tuntui että olin hidas ja Joli oli koko ajan minua askeleen edellä. Kun minä vielä ratsastin kulmaa, se olikin jo suoristanut itsensä seuraavalle sivulle. Ilmeenikin oli varmaan yhtä hämmästynyt kuin miltä minusta tuntui, luultavasti kurtistelin koko ajan otsaani ja purin huulta. Jolin satula, joka oli minulle tavallisesti kuin toinen koti, oli muuttunut täysin vieraaksi paikaksi.

    Luokan jälkeen hyppäsin alas satulasta ja lysähdin istumaan. Poskeni punoittivat häpeästä. Olin munannut itseni täysin! Tuomaritkin varmaan olivat ihmetelleet, että kuinka edes kehtasin tulla kisoihin. Joli tuuppasi minua. Sen silmät olivat lempeät, kun se nappasi leikkisästi hampaillaan hihastani. Muistin, kuinka olin pelännyt sen pilaavan koko suorituksemme ja minua nolotti, vaikkei se voinutkaan tietää mitä olin siitä ajatellut. Samassa jäykistyin, kun sijoittuneita alettiin kuuluttaa. Olisiko meillä sittenkin mahdollisuus, vaikka olinkin sählännyt?

    Tuomarin kommentti: Sujuvaa, mutta melko tavanomaista kerrontaa. Tarinan opettavaisuus jäi hieman taka-alalle, mutta sen kyllä löysi rivien välistä. Hyvä suoritus kuitenkin!


    Maarya (VRL-2434, CeRi) - Taantumaviritin
    Se steppaili allani. Lähtölaukaus, ja meidätkin laukaistiin. Kipitimme Viirin kanssa tuomareiden eteen. Motiivimme olivat korkealla - voitto tai ei mitään! Kiitos ja kumarrus, pääsimme lähtemään. Hymyilin itsevarmaa hymyäni, ja Viiri kuunteli jokaista apuani. Siirryimme uralle päästyämme raviin, ja nostimme kohtapuoliin laukan. Viiri tuntui erinomaiselta tänään, ja olin varma että voitamme, kaikki muut jo vähintään näyttivät niin luusereilta. Tiedän, että Viirilläkin oli suuret suunnitelmat. Se laukkasi kierroksen pää korkealla ja häntä kaarella, kuin kaikkien hevoskirjojen hyvinhoidetuista hevosmalleista parhain. Pohkeenväistömme seuraavalta pitkältä sivulta keskihalkaisijalle sai tuomareiden suut loksahtamaan, ja yleisön haukkomaan henkeään. Viiri esitti parastaan, mahtavia raviliikkeitä, kuin kouluratsu konsanaan. Vielä viimeinen pikku rutistus, joka oli helponoloinen avotaivutus lyhyellä sivulla. "Hoidimme homman kotiin", riemuitsin. Viirikin tuuletti pikkuruisia suomenlippuja pääkopassaan, siitä olen varma. Kiitimme tuomareita, ja olimme poistumassa radalta. Jalustimeni napsahti poikki, päästäen sivaltavan äänen, kun se sohaisi oria kankulle. Viiri ponnahti pystyyn, mutta koska minä en voinut satulassa takasillani seistä, päätti maan vetovoima minut tiputtaa. Tömähdyksestä selvittyäni kuulen tuomareiden kiihtyneen kuiskeen. Kun kolmikko huomasi, ettei kummallakaan meistä ole hätää, törähti kaiuttimesta maailmanloppua merkitsevä piippaus - ratsukko hylätty.
    Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.

    Tuomarin kommentti: Kivan itsevarma ote, joka kylläkin lopussa kostautuu. Opettavaisuus paistaa heti läpi, hyvä!


    fjalin (VRL-7054, CeRi) - Lady Fun VH-34752
    ”Jos ponin päässä viiraa, se on hyödytön. Jos olet tullut ostaneeksi vauhkon ratsun, jonka suonissa virtaa vielä lämmintä verta, kannattaa hankkiutua siitä eroon ja ostaa reilu suomenhevonen, jonka jalat ovat erinomaiset ja päänsä selvä”, opetti muuan vanha ratsumestari minua joskus muutama sata vuotta sitten. Nyökkäilin silloin ja katsoin palvova ilme kasvoillani hevosta, jota ratsumestari piteli riimussa. Leveä otsa, urheat silmät, paljon otsaharjaa ja pyöreä runko leveine takaosineen, kuivat suorat jalat, jotka kouluradalla esittivät täydellisen tasapainoista lisättyä ravia. Tuollaisen minäkin ostaisin sitten, kun olisi aika hankkia oma hevonen! En mitään höynäkettä, jonka silmänvalkuaiset vilkkuvat ja pää heiluu kuin merihädässä heti, kun ohjat otetaan käteen. Ei, minulle tulisi Se Suomalainen Sisukas Kaiken Kokenut Kouluratsu.

    Mutta kuinkas kävikään? Minä ostin täysiveriristeytyksen, ponikokoisen pienen hermokimpun, joka ei koskaan jätä tuhojaan puolitiehen mutta ratsastusasiat kylläkin ja mielellään vielä. Kuitenkin, nähdessäni sen viehkot silmät ja luisevat koivet, unohdin kaiken mitä ratsumestari oli minulle opettanut ja kirosin koko äijänkäppyrän, ei sitä joka päivä näin kauniita harmaita ladyja tule vastaan! Sen neidin vein sitten kotiini ja unohdin sen siliän tien kaikki haaveet selväpäisestä jyhkystä suomenhevosruunasta, joka voittaisi minulle pystin jos toisenkin. Mutta kun Leidi alkoi tiputella minua selästään ja paljasti todellisen luontonsa, minun oli todettava olleeni väärässä ja kutsuttava opettajani kylään, katsomaan, oliko tammasta todella mihinkään. Hän kokeili poniani, ratsasti selkä ryhdissä piiska viuhuen ja teki kaikkea sellaista, mihin Leidi ei ikimaailmassa olisi suostunut kanssani. Mutta petollinen pikkuhevonen yllätti taas kaikki. ”On sillä vähän toivoa jäljellä”, oli ratsumestarin tuomio, ”mutta sen liikkeet ovat huonohkot ja eteenpäinpyrkimystä ei nimeksikään, ja se tuppaa leikittelemään jos sen antaa intoutua liikaa. Mutta menehän sinä nyt sen selkään niin katsomaan, onko sinulla enää mitään toivoa jäljellä.”

    Ja minä kapusin Leidini selkään, purin hammasta ja yritin parhaani, mutta ilkeä harmaa poninkäppyrä ei kulkenut metriäkään oikein, temppuili vain ja säikkyi karjahduksia, joita vieraastamme lähti. ”Ei, ei sinne päinkään”, hän julisti lopulta viheliäisesti. ”Mutta kyllä minä otan sen meille koulutukseen ja pistän järjestykseen.” Sitä Leidi viimein säikähti sen verran, että suoritti täydellisen laukanvaihdon ja ravilisäyksen kokoamisaste korkealla ja tekipä vielä takaosakäännöksenkin. ”Kyllä me pärjätään”, vinkaisin ratsumestarille ja saatoin hänet autolleen, jonka jälkeen painuin takaisin kentälle tammani kanssa, joka tosin taas toimi yhtä huonosti kuin ennenkin.

    Jos vastaasi ikinä sattuu harmaahapsinen, pieni ja kuivahko ratsumestari jolla on narussa täydellinen hevonen, ehdotan, että kuuntelet hänen neuvojaan, noudatat niitä kyseenalaistamatta ja ostat tosissaan sellaisen hevosen jonka kanssa elämä on helppoa ja vaivatonta. Niin saat ehkä muutaman pystinkin olohuonetta koristamaan, eikä sinun tarvitse hävetä enää ikinä hevosesi puolesta.

    Tuomarin kommentti: Jopas tammalla mieli muuttui nopeasti, heh! Mukava kokonaisuus.


  • LUOKKA 3

    • Brenda (VRL-4238, ROWDY) - Tyyrpuurin Tähkäpää
    "Tähkis, sä se sitten et opi millään", huusin täyttä kurkkua kun tamma tuuppasi minua takapuoleen koettaessani putsata sen etukaviota. Putsasin nopeasti kaviot ja menin karsinan ovelle. Katsoin suomenhevostammaa, jonka harja oli takussa kuin villalankakerä jolla kissa on katkonut kyntensä. Tähkiksen karva oli aika oudonnäköinen, kun talvikarva oli alkanut irtoamaan ja turkissa oli mutaläikkiä, puhumattakaan tamman hännästä, joka näytti sähköiskun saaneelta. "Okei, ehkä meitä ei olla tarkoitettu kisakentille", sanoin tammalle vaikka salaa unelmoin kilpailuiden voittamisesta ja vähättelevästä ilmeestä naamallani, kun kunniakierroksella kaikki taputtaisivat juuri minulle. "Moi, ootkin jo tallilla. Entäs ne koulukisat, oletko jo lähettänyt osallistumisen?", tallityttö Eerika tuli luokseni ja kysyi. Hän rapsutti Tähkiksen otsaa, josta rapisi karvaa sementtilattialle kuin mistäkin puudelista. "En ole vielä ehtinyt enkä kyllä ole varma lähetänkökään", sanoin ja mietin kaikkea sitä hommaa satulan kiiltäväksi hinkkaamisesta aina kaikkien inhoamaan sadesäähän varustautumiseen. "Tottakai te lähdettä Tähkiksen kanssa, teillä on hyvät mahkut", Eerika sanoi ja vinkkasi silmää liioitellusti. "Ai on vai", sanoin, vaikka tiesin kyllä, että olimme treenanneet tamman kanssa vaikka kuinka paljon aina kyllästymiseen asti. "Ehkä me nyt lähdetään ihan vain huvin vuoksi kokeilemaan", sanoin ja ajattelin mielessäni, että voittamaan sitä lähdetään eikä millekään hupireissulle.

    Illan rankan koulutreenin jälkeen jalat hyytelönä raivasin tieni tallitoimistoon. Katsoin ikkunasta ulos, siellä satoi kaatamalla ja maahan katsoessani vaistosin, että uusien tallikenkien ottaminen tänä päivänä käyttöön ei ollutkaan paras ideani lähiaikoina. Katsoin osallistumiskaavaketta ja olin vähällä jo rytätä sen ja heittää suoraan roskikseen. Aloin kuitenkin täyttää kaavaketta ja seuraavana päivänä seisoinkin kirjekuori kädessä postilaatikon edessä. "Rakastaa, ei rakasta, rakastaa...", revin palasia kirjekuoren reunasta, kunnes Eerika huusi autosta hoputtavaan sävyyn. Kirjekuori oli vähän huonossa kunnossa, mutta päätin pistää sen postilaatikkoon nyt tai en koskaan. Niinpä heitin kirjeen postilaatikkoon ja menin auton luokse. Auton ajaessa tallini pihatietä pitkin, katsoin laitumelle, jossa Tähkis ravasi upeasti kaula kaarella jalkojaan korostetusti nostellen. Silloin tajusin, että kannattaa uskoa unelmiin ja vasta ensimmäisen kerran ymmärsin oikeasti, että voihan kilpailuihin lähteä myös muussakin kuin voittomielessä.

    Tuomarin kommentti: Oho, tämä vetosi minuun ihmeen hyvin. Oikein herttainen ja dramaattinenkin tarina!


    Maarya (VRL-2434, CeRi) - Sannin Utunuttu
    -Annappas kun äiti kertoo sinulle tarinan, pikku Ella, äiti puhelee tytölle hiljakseen.
    - Olipa kerran, tämä aloittaa, kun pikkutyttö jo keskeyttää: -Ei aina noita tyhmiä satuja, kerro kun sä ratsastit kun sä olit aika pieni.
    -No, hyvä on, miksen kertoisi, äiti vastaa tytölle, silittää tämän päätä ja aloittaa.
    Minulla oli nuorena tyttönä hevonen, Utu nimeltään. Utu oli yleisesti ottaen kiltti ja kiva tamma, mutta kerran se riehaantui kisoissa. Ne olivat kouluratsastuskisat, sellaiset, missä hevosella tehdään kaikkia tempuilta näyttäviä liikkeitä. No, kun olimme päässeet tuomareiden eteen, ja tervehdimme heitä, ajattelin, että paremmin ei voisi mennä. Lähdimme kiertämään kenttää, sitä ratsastusaluetta. Ajattelin, että nyt Utu varmaan keksii laukata, vaikka ei saisi. Pahaksi onnekseni tamma lähtikin laukkaan, ja minä tipuin koko kentän isoimpaan kuralätäkköön.
    -Lätäkköö, hihiii, tyttö hihittää.
    -Joo, äiti oli tosi märkä. Mutta sitten nousin vain takaisin selkään ja päätin, että kyllä me tämän osaamme. Meidän piti seuraavaksi tehdä voltti, eli ympyrä. Utu lähti voltille nätisti, mutta minua alkoi pelottaa, että se keksii jotain. Ajattelin, kuinka se pukittaa ja minä tipun taas, ja kaikki nauravat. Menin ihan punaiseksi, ja ennenkuin ehdin tajuta, Utu oli pukittanut minut alas. Sitten koulutuomarit sanoivat että minun täytyy lopettaa, koska olen hylätty, ja ihan märkä. Lähdimme kentältä, ja minua melkein itketti. Kotona laitoin Utun talliin ja annoin sille heiniä. Sen pituinen se.
    -Äiti, kun sinä aina sanot että hyvissä tarinoissa pitää olla joku opetus, niin mikä tässä sitten oli, Ella kysyy hämillään, silmät lupsuen.
    - Olkoon tässä vaikkapa se, että hevosen kanssa pitää ajatella mitä haluaa tapahtuvan, ei, mitä pelkää tapahtuvan.
    - Hyvää yötä Ella.
    - Hyvää yötä äiti.

    Tuomarin kommentti: Dialogit on kirjoitettu hyvin ja niistä oikein hehkuu äidillisyys että lapsekkuus. Tarinassa olisi ehkä voinut olla muutakin kuin pelkät puheenvuorot.


    Noora. (VRL-2436, ReRat) - Jaffan Kola-Paussi VH-25236
    Tunsin kuuman hevosen satulani alla. Hevonen korskui rauhattomana mennessään kentälle ja sen hengitys höyryyntyi kireässä pakkasilmassa. Otin napakat ohjat heti kättelyssä ja ratsastin sen tuomarin luo päättäväisesti. Lumi narskui villin orini kavioiden alla, kun se käveli pitkine liikkeineen tuomarin eteen.
    Siinä hetkessä tunsin, kun sen jokainen lihas jännittyi. Tiesin mitä oli tulossa. Valtava ori ponkaisi kahdelle jalalle, mutta silti se jäi vain paikoilleen seisomaan. Yleisö kohahti ja ehdin nähdä vain pahimman vastustajani tyytyväisen ilmeen. Tiesin, ettei tästä tulisi yhtään mitään, mutta en halunnut silti luovuttaa.
    Jännitin aivan liikaa. Yleensä kiemuraura oli meille "helppo nakki". Nyt sekään ei tuntunut onnistuvan. Tumma suomenhevosori - joka yleensä oli ollut niin herkkä - oli muuttunut aivan erilaiseksi kilpailutilanteessa. En saanut sen suupieliin tuntumaan ja ori vain painoi ohjille. Viimeinen tehtävä oli nostaa harjoituslaukka ja se onnistuikin hyvin, mutta hevonen vain kiihdytti ja kiihdytti. En saanut siihen enää otetta. Se vain laukkasi päättömästi, tällaista tunnetta en ollut kokenut ikinä. Lopulta tuli aita vastaan ja kiljuva väkijoukko juoksi kiireellä pois. Hevonen pysähtyi. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta, kun viedä hevonen pois kentältä. Mikä hevoseeni oli tullut? Entäpä minuun?
    Hevonen nuokkui pää alhaalla, kun riisuin siltä varusteita. Ihan kuin se olisi itsekin havainnut itsessään muutosta. Se tuntui taas rauhalliselta ja kiltiltä. Sen tuikkivat silmät eivät enää katsoneet harjastukun alta, vaan sen silmät olivat kaihoisat.

    Katsoessani lumivalkoiselle kentälle, pahin kilpailijani oli siellä laikukkaalla ruunallaan. Ratsastajalla ei ollut hyvä päivä, sillä hän käytti rajusti raippaa ja kiroili jatkuvasti, jos suoritus ei meinannut mennä putkeen. Huokaisin ja katsoin hevosta silmiin. Me molemmat tiesimme, että olimme hävinneet. Koskaan ei ollut vielä tullut tällaista tappiota. Olin jo laittamassa hevostani traileriin, sillä tiesin, että palkinto ei odottanut meitä. Aukaisin trailerin narisevan takaluukun ja laitoin orilleni viimeisen loimen päälle. Vielä hetken aikaa sitten tuo sama ori oli ollut kuuma. Nyt se oli kuin toinen hevonen ja sipsutti laiskasti traileriin. Napsautin takaluukun kiinni ja menin autooni - eiköhän nyt ollut kotimatkan aika. Pöräytin autoni käyntiin.
    Lähdin jo ajamaan, kunnes huomasin valjastuspaikkojen lähistöllä olevan vaaleanpunaisen lapun, jossa luki isolla fontilla "TULOKSET". En voinut jättää katsomatta ja niinpä astuin ulos tummanpunaisesta farmariautosta. Selasin läpi myös tuomarisyon kommentit ja huomasin olleeni viimeinen, sekä palaute oli aika negatiivista. En ollut hallinnut hevostani. Ihmittelin kuitenkin, missä pahimman kilpailijani nimi oli. Lopulta löysin sen hylätyistä ja olin todella kummastunut, koska luulin jo hävinneeni. Hylkäyksen syyt olivat selvät: "Kouluratsastukseen ei kuulu kiroilu. Tuomaristo päätti hylätä tämän ratsukon kiroilun ja koko aikaisen raipalla mätkimisen takia".
    Oikeastaan mieleni virkistyi. Olin ainakin yrittänyt parhaani, enkä kohdellut hevostani kaltoin ja käyttäydyin asiallisesti. Ja minun ei myöskään kannattanut luovuttaa. Häviön kautta voittoon!
    Mitä tästä opimme? Kiroilu ei siis kuulu ratsastukseen ja emmehän kohtele hevosiamme kaltoin. Muistakaa myös, ettei heti kannata luovuttaa. Häviön kautta voittoon! Hyvää kevättä ja onnea kisoihin! :)

    Tuomarin kommentti: Soma ja huulet kaarelle saava lopetus! Samoin myös sinulle, Noora! Oikein hevosystävällinen opetus!