ERJ vain tarinaluokkia

Osallistujien tarinat!

> palaa takaisin varsinaiseen kutsuun <

Vain ja ainoastaan voittajatarinat ovat esillä! Tahdotko tarinasi itsellesi? -> Ota yhteyttä kisojen järjestäjään; hänellä on kaikki tarinat vielä tallessa!.

LUOKKA 1

Sayer (VRL-1207, WWR) - Sacajawea VH-35665
Monet pelkäävät pimeää, sillä pimeässä on vaikea nähdä. Pimeässä et voi erottaa, onko vastaantulija hyvä tuttusi vai vankilasta karannut murhaaja. Et voi tietää, vieko seuraava askel sinut vain vajaan metrin lähemmäs määränpäätäsi vai kahden metrin syvyyten kuopan pohjalle, jonka vihamiehesi on sinulle kaivanut. Monet ihmiset pelkäävät siis pimeässä tuntematonta. Ihminen ei osaa varautua vaaraan, jota ei tiedä olevan olemassa eikä ihminen voi myöskään selvitä vaaroista, joita ei tunne.

Mutta minä olen erilainen. En pelännyt tuntematonta tai pimeää. Oikeastaan minä rakastin pimeää. Syksy oli parasta aikaa vuodesta, koska silloin tuli aina vain pimeämpää ja pimeämpää. Syksyisin menin aina joko aikaisin aamulla tai vasta illalla tallille, jotta tallilla olisi pimeää. Mikään ei voittanut kunnon maastoretkeä pimeässä metsässä tai kesäisin tehtyä yöllistä uittoretkeä!

Ponini, Saaga, oli jo tottunut vuorokausirytmeihini ja ei ollut moksiskaan, vaikka tulisin satuloimaan sitä kolmelta yöllä. Saaga asui omassa tallissamme. Sillä oli kavereina muutama muu poni ja hevonen. Koulun alkaessa taas, minulle jäi vähemmän aikaa tehdä tallitöitä ja sainkin avuksi erään nuoren tallityöntekijän, joka hoiti talliaskareita minun ollessani koulussa.

Tyttö oli hiljainen ja poistui tallilta heti kun minä tulin paikalle. Hän mumisi joskus siitä, ettei minun olisi hyvä hoitaa Saagaa ja ratsastella sillä pimeässä. Minä en kuulemma huomaisi jos jotain olisi vialla.

Kun tulin tiistaina tallille puoli kuudelta, oli jo pimeää. Tallityöntekijä oli jo lähtenyt kotiin. Saaga oli tarhassa ja hain sen sisälle. Kun harjasin sitä, huomasin, että sen jalat olivat märät. Tarha oli yhtä kuravelliä, joten en ihmetellyt asiaa sekunttiakaan. En saanut jalkoja kuiviksi ja puhtaiksi, mutta ajattelin, ettei se haittaisi, en kuitenkaan käyttäisi suojia tai pinteleitä Saagalla. Vajaan puolen tunnin päästä Saaga oli jo satuloituna tallipihalla ja minä selässä. Saaga lähti melko vastahakoisesti käyntiin, mikä ihmetti minua, sillä olihan Saaga ollut aina miellyttämishaluinen ja kiltti. Tallustelimme laiskasti jonkin aikaa käyntiä, kunnes aloin vaatia Saagalta jo ravia. Siinä kohtaa huomasin, että Saaga oli tosiaan laiskalla tuulella sinä päivänä! Laukkakaan ei oikein sujunut ja palatessani tallille olin pettynyt. Harjatessani Saagaa lenkin jälkeen, vannoin mielessäni, etten jatkossa antaisi ponin laiskotella niin paljon.

Se vaatikin työtä, sillä Saaga oli seuraavina päivinä yhtä laiska ja vastahakoinen liikkumaan. Tallityöntekijä muistutti minua useampaakin otteeseen, että en huomaisi kaikkea pimeässä. Aloin vihata tyttöä, joka esitti mielestäni aina niin kaikkitietävää. Osaisin kyllä huolehtia omista asioistani!

Viikonloppuisin huolehtisin tietysti itse tallitöistä, eikä tyttö käynyt tallilla ollenkaan. Päiväruokinnan aikaan oli jo valoisaa. Lähdin viemään Saagalle heinää tarhaan. Saagan tarha oli melko iso "metsätarha". En nähnyt Saagaa tarhassa, mutta kutsuin sitä tuttuun tapaan. Kuulin lehtien ja oksien rasahtelua ponin tullessa minua kohti. Erotin pian puiden ja pensaiden joukossa Saagan. Se pysähtyi tiheän pensaiston taakse. Kun se huomasi, että toin mukanani heiniä, se lähti tulemaan taas minua kohti pensaiden välistä. Hymyilin katsellessani, kuinka tarkasti Saaga katsoi, mihin astua. Hymyni hyytyi pian kun Saaga tuli kokonaan näkyviin ja näin sen jalat. Pudotin heinät siihen paikkaan ja haukoin henkeä.

Saagan jalat, jotka olivat tuntuneet märiltä, olivat kokanaan veren peitossa. Minä puhkesin itkuun. Itkin julmuuttani; kuinka olinkaan potkinut ja lyönyt Saagaa saadakseni sen ravaamaan ja laukkaamaan reippaasti, vaikka se selvästikin oli kärsinyt! Mutta Saaga oli niin lempeä ja kiltti, se halusi tehdä kaikkensa vuokseni... vaikka se joutuisi laukkamaan kipeillä, verisillä jaloilla!

Kun myöhemmin sinä päivänä yritin soittaa tallityöntekijällemme, kukaan ei vastannut. Maanantaina tytöstä ei näkynyt jälkeäkään, vaikka olin koulustakin tunnin poissa vain nähdäkseni, tulisiko tyttö paikalle. Kun iltapäivällä tulin koulusta kotiin ja tallille, näin tallin ovessa lapun, jossa luki verisin kirjaimin; "Pimeässä ei voi huomata kaikkea poikkeavaa"

Tuomarin kommentti: Vitsiläinen, tässä tarinassahan oli opetus! Oho, tämä sai minutkin miettimään. Olen melko sanaton, tämä oli loistava! Tarinasi alku ei antanut ollenkaan vihiä tulevaan ja se todella toimi. Ainut asia, josta hieman sakotan, on kliseiseltä kuulostava verinen lappu.

LUOKKA 2

Annúndwen (VRL-0399, YTL) - Little Too Late VH-27503
Perinteinen kummitusjuttuilta tallilla ja muistelen että tällä kertaa paikalle saapuvat eivät ole vielä kuulleet tallin alkuaikoina tapahtunutta mystistä tarinaa. Istun kotonani keittiön pöydän ääreen katselemaan valokuva-albumia. Ainoat oikeasti tapahtuneet kummalliset asiat tuon hevosen kohdalla liittyvät sen syntymään ja kuolemaan. Mitäköhän muuta keksisin tarinan väliin..

Tallini ensimmäinen kasvatti Kuu oli syntynyt myöhään illalla lokakuussa. Loppukuu oli ollut harvinaisen lämmintä ja sinä yönä oli tullut ensimmäiset pakkaset. Taivas oli pimentynyt jo ja kävin vilkuilemassa tallin puolella tunnin välein. Emätamma oli näyttänyt varsomisesta merkkejä jo viikon verran. Hengitys huurusi ja puolikuu oli harvinaisen kaunis. Puolenyön jälkeen auton tuulilasi oli jäässä ja varsa maailmassa. Takaisin sisälle tullessani tuulilasiin oli sulanut puolikuun muotoinen aukko. Pakkasta oli neljä astetta ja kukaan ei ollut käyttänyt autoa... Aamulla varsaa tarkastaessa huomasin että sillä oli tismalleen samanlainen ylöspäin kallellaan oleva puolikuu kuin autossa oli ollut. Voin vaikka vannoa, mutta varsan syntyessä sitä merkkiä ei ollut.

Myin tuon orivarsani syksyllä sen ollessa viisi. Seuraavana päivänä kahvikuppini pohjalle ilmestyi puolikuun muotoinen läikkä, joka ei lähtenyt pois ei pesussakaan. Parin päivän kuluttua löysin kotioveni sisäpuolelta hopeisen puolikuun muotoisen riipuksen, enkä tasan tarkkaan ole omistanut sellaista koskaan. Tarjosin sitä ystävättärilleni, mutta koru jäi jokatapauksessa minulle. Laitoin sen kaulaani, ja päätin etten ota sitä pois koskaan. Ensimmäinen kasvattiorini Kuu oli ollut minulle kuitenkin rakas. Viikon päästä sen myynnistä autoni ikkunassa oli puolikuun muotinen huurre, mutta sinä yönä ei ollut pakkasta.

Kahden viikon päästä sain naapuriltani soiton, että nyt se Luu- ööh siis Kuupää ponisi on karannut, se pyörii täällä pihassa. Ajoin kummissani paikalle, mutta Kuu oli kuulemma laukannut pois juuri. Ajoin hädissäni kotiin, mutta siellä oli kaikki kuten normaalisti. Vasta tässä vaiheessa tajusin soittaa hevosen uudelle omistajalle. Hän istui paraikaa Kuun selässä. Hmm... Ehkei naapurini ollut tunnistanut hevostani oikein.

Viikon päästä tästä kävin katsomassa Kuuta kun se oli ensimmäisissä seurakisoissa uuden omistajansa kanssa. Seuraavana aamuna tallin toinen omistaja tuli lakananvalkoisena ja itkuisena kiitolaukkaa maastosta, satuloi minulle hevosen ja päättäväisesti kiskoi minut satulaan. Noin 500m päässä tallista aukiolla makasi hevonen.

Kuu.

Ja se tosiaan oli Kuu. Ja eilen kisapaikalla se oli ollut Kuu. Kuu oli myös matkustanut kotitallilleen kahdensadan kilometrin päähän meiltä. Ja nyt se makasi 500m päässä tallistani.

Tuulilasini puolikuu kuviosta oli tullut viime viikkoina lähes tapa sen jälkeen kun oli yöpakkaset yleistyneet, mutta tuon kisapäivän jälkeen ne loppuivat ikiajoiksi. Kisa-aamuna oli muutakin kummallista tapahtunut. Kahvikuppini pohjasta puuttui puolikuu. En muista riisuneeni tuota hopeista riipusta, mutta aamulla sitä ei ollut enää kaulassani. Se löytyi muutama viikko myöhemmin siitä karsinasta, jossa Kuu oli syntynyt. Löysin sen karsinaa siivotessani.

Tuomarin kommentti: Tämä on omalla tavallaan mystinen ja samalla karvoja nostattava tarina, jonka tunnelma pysyy aavemaisena alusta loppuun, hienoa Annú!