Osallistujien tarinat!
>
palaa takaisin varsinaiseen kutsuun <
Tekstit on laitettu esille osallistumisjärjestyksessä.
LUOKKA 1
Aino (VRL-0028, GoHo) - RF Nanette VH-28554
Oli taas aika vastaanottaaa kevään tulokkaat ja hyvästellä talven menijät. Tietä pitkin saapuivat ruohonkorret kohti laitumia ja pilvet puhaltelivat tyynesti kohti tarhaa suuria hiekkapölypilviä. Lammella vilahteli muutama pieni leväkukinto. Katselimme pihalla haaveillen näitä kevään merkkejä ja samalla huiskutimme nenäliinoja talven asukkaiden kadotessa horisonttiin. Sama tuuli vei mukanaan eriväriset talvikarvakasat, pihan kiveyksellä pyörivät viimeiset lumisohjot kohti tallin takana kulkevaa ojaa. Hevoset aistivat jo tulevan lämmön ja nuori puoliverinen - Nette - kierähti kerran maassa hirnahtaen: "Tervetuloa jälleen takaisin!". Muut hevoset yhtyivät menoon ja pian kaikki olivat yhtä kevään kanssa. Netestä parhainta oli kuitenkin katsella ruohonkorsien tasaista marssia. Muutama pieni korsi oli ensimmäistä kertaa liikenteessä, ja siksi ne hortoilivat vielä holtittomasti kompanjan keskellä. Pieni suhina kuului kun johtaja käski ne paikoilleen suurelle laitumelle. Pian tuulenvire puhalsi niiden yltä ja korret heiluivat kauniisti tuulessa aaltojen lailla. Kevät oli saapunut.
Aino (VRL-0028, GoHo) - Marviir VH-29042
"Hiiop - hiiop - pitäkää tahti, yksi kaksi, yksi kaksi!" säestivät lattiaharjat toisiaan tallityöntekijän huiskutellessa sitä edestakaisin. Heinänkorret löysivät paikkansa kasassa, jonne päätyivät myös turvehiukkaset ja monenmoiset muut käytävällä norkoilijat. Lattiaharjojen nuorin ja pienin "Herra Hiukkanen" tuntui jo väsyvän ja kirpoavan pienen lettipäisen tytön otteesta. Se yritti jarrutella harjaksiaan lattian poimuja vastaan, jotta tyttö ymmärtäisi jättää muille enemmän töitä. Hiukkanen törmäsi jälleen lakaisukasaan ja kuin ihmeen kaupalla huomasi jäävänsä siihen. Se sai lepoaikaa sen verran, että saattoi vaihtaa kuulumisia muutaman heinän kera. Samaan aikaan yläkäytävällä huhki pitkäharjaksinen ja vanha "Lotjake". Se taipui jo pahasti lakaisun myötä ja sen puiset osat kolahtivat lattiaan innokkaan tallityöntekijän huiskaisujen myötä. "Aih, aih", Lotjake totesi samalla kun se yritti ohjailla harjaksiaan pysymään kasassa. Oikeastaan lattiaharjat olivat tallikäytävän pölypaimenia. Jokainen harja yritti parhaansa mukaan ohjailla pölylaumaa oikeaan suuntaan, jonka harjaa pitelevä osoitti. Lotjake oli toiminut tallilla jo monta vuotta, nyt sen tehtävänä oli lähinnä huikata välillä uusille tulokkaille neuvoja. "Suurin osa uusista toimii liian jännittyneesti, he unohtavat taivuttaa harjaksiaan. Pölyn kanssa pitää olla sopivan jämäkkä, mutta kuitenkin pehmeä, jotta myös pitkät heinänkorret saadaan lauman jatkeeksi."
Aino (VRL-0028, GoHo) - Kris-tiina VH-29041
Krisse oli päässyt jälleen maastolenkille rankan kisapäivän jälkeen. Ratsastaja rapsutteli sitä korvan takaa ja höpötti niitä näitä "kun täällä metsän keskellä on vielä niin hiljaista". Krisse oli kuitenkin eri mieltä - 'etkö muka huomaa näitä kaikkia kavereita?'. Heti polun alussa oli Tammisen perhe, joiden uusimmat taimet kasvoivat vahvasti talven jäljiltä, yhdessä oli nähtävissä jo lehden alkuja. Krisse nyökkäsi niille ja kiirehti kohti lempiystäväänsä tällä reitillä. Sammalpeite kuhisi aina elämää. Karhunsammal ja rahkasammal toivottivat iloisesti heidät tervetulleiksi, mutta ratsastajan päätös hiekkatiellä voitti tälläkin kertaa. Krisse taivutti vielä päätään sammalkommuunia kohti yrittäen selittää. Matka kuitenkin jatkui auringon päästäessä säteitään jälleen jaloittelemaan ulkoilmaan. Muutama osui Krissen voipuneisiin jalkoihin ja se tuntui saavan lisäenergiaa - olivathan säteet todella energisiä ja innostuivat pienestäkin asiasta. Lampi oli edelleen kirkas ja tyyni. Talvi ei ollut tehnyt hallaa myöskään lammen Lummekkaille, jotka ahkerasti työnsivät kukkia lehtiensä lisäksi kohti pintaa. Krisse heilautti niille häntäänsä lähtiessään reippaaseen laukkaan. Maisemat vilahtelivat, joten tamma päätti nyökytellä päätään niille, joita hän ei ehtinyt erikseen tervehtiä. Ylämäessä oli taas aikaa kävellä ja nyt ratsastajakin rapsutti häntä antaen samalla ohjan pidemmäksi. Muutaman heilautuksen jälkeen Krisse huomasi edellä kulkevan pienen pölykompanjan. Ne pyörivät iloisesti yhtenä joukkona heidän edellään. Krisse hörähti niille lyhyen jämäkästi ja jatkoi reippaasti takaisin tallipihaan. Kisapäivän jälkeen ystävien näkeminen oli paras palkinto - vaikkakin tallissa odottaneet iltakaurat tulivatkin hyväksi kakkoseksi.
Aino (VRL-0028, GoHo) - Lumivuon Phantom VH-05504
"Tänään, siis tänään, meillä on tärkeä päivä. Kai jokainen osa on valmiina? Vasen, oikea, nivelpala? Hyvä. Olemme jälleen tiukan paikan edessä, ei kiristytä liikaa ja muistetaan kuunnella sekä poskihihnoja että turpahihnaa. Sain palautetta varsinkin vasemmalta poskihihnalta, että kuolaimen välinen yhteistyö ei välittynyt viimeksi tarpeeksi hyvin. Radan pitäisi olla helppo, mutta tiedättehän nämä nelijalkaiset; jos päivä on huono, niin silloin meitä voidaan syyttää kaikesta.
Kuulittehan vihellyksen, nyt töihin! Hyvähyvähyvä me, ilman kuolainta pärjää et! Ohja välittää viestiä, valmistautukaa seisahtamaan - ja kiinni, nivelpala rennoksi ja nyt pysytään rentoina! Kaikki nivelet suoriksi ja kuntoon, oikea puoli valmiiksi volttiin. Asetuksen täytyy sujua rennosti, voi ei voi ei - varokaa nyt sitä suupieltä! Muistatteko kun viimeksi nipistitte Tomia suupielestä, sen jälkeen mentiin sellaista vauhtia että meidän oli turha yrittää mitään. Nyt tarkkana, annetaan tilaa laukalle. Pysykää kuitenkin valmiina, pientä liikettä molemmilla puolilla - tuntuman pitää pysyä.
Ohja viestitti että pidätteet menevät hyvin perille, voimme rentoutua. Upeaa työtä, jokainen on ansainnut tänään kylmän suihkun ja ehkä pienen pisaran pesuainettakin! Tiedän, kuolaa alkaa olla jo paljon. Turparemmi helpottaa hiukan ja saamme ylimääräisen valumaan suun kautta ulos. Vielä loppurutistus, nyt meitä tarvitaan todella. Älkää napsaisko ravia liian lyhyeksi - nytnytnyt suupielet kiinni! Hyvä, loistavaa, mahtavaa, fantastista! Lepo sitten vain, olimme tänään loistava tiimi."
LUOKKA 2
Hrimnir (VRL-6501, VMR) - Thyra
Aurinko hymyili kirkkaalta kevättaivaalta ja levitti säteitään kaikkialle, mittarit esittelivät ylpeästi korkeita lämpötila-asteita ja linnut visersivät innoissaan pensaissa, joihin koska tahansa putkahtaisivat pienet, vaaleanvihreät ujot lehdet, jotka sitten rohkaistuisivat kasvaessaan ja kesän edetessä. Oli täydellinen päivä virkistävälle maastoretkelle kavereiden kanssa, päätimme siis Elsan ja Ilonan kanssa varustaa Thyran, Gudrunin ja Freyan ja lähteä katsomaan, miltä metsässä näyttäisi nyt, kun ei enää ollut märkää, eikä soinen maaperä yrittäisi vetää meitä maan sisään. Ponit notkuivat portilla melkein nojaten siihen, ja saatoin kuvitella mielessäni kuinka porttiparka toivoi meidän kiirehtivän ponien kanssa. Gudrun oli innoissaan ja hyppelehti ulos portista pää ylhäällä, riimunvarsi kiristyi uhkaavasti ja pelkäsin sen jo sanovan itsensä irti työsopimuksesta Gudrunin tempoessa minkä ehti - joskus tamman kanssa meni hermot, ja tunsin pienen kateuden pistoksen katsellessani kuinka Thyra ja Freya tepastelivat rauhassa ulos portista lotkauttamatta korvaansa Gudrunin tempuille.
Tallin ovi aukesi iloisesti ja jätimmekin sen auki päivää paistattelemaan. Talliin tulvi auringonvaloa ja hämärään tottuneet paikat varmasti häikäistyivät ja siristelivät silmiään tarkastellakseen kuka tuli sisään. Hevoste kaviot kopisivat käytävän kivistä lattiaa vasten kun talutimme ne karsinoihinsa. Käytävällä olevasta harjalaatikosta poimin pölyharjan ja kumisuan, joiden tiesin olevan Gudrunin mieleen. Kumisuka hieroi ihanasti sen lihaksia, ja tamman alahuuli venyi pitkälle alas. Pölyharja kutitteli omaa kättäni, mutta Gudrun piti siitä. Käytävän toiselta puolelta saatoin kuulla seinän avunhuudon Thyran potkaistessa sitä kiukkuisesti Ilonan harjatessa herkkää tammaa liian kovakouraisesti. Noudin Gudrunin varusteet satulahuoneesta, ja aloin selvittää suitsivyyhtiä, joka tuntui pistävän vastaan minkä ehti. Saatuani viimeisenkin vastentahtoisen remmin suoraksi, sujautin suitset ja satulan Gudrunille sukkelasti, ja jäimme sitten käytävälle odottamaan muita.
Astuimme ulos hiekalle, joka rapisteli mukavan kuuloisesti hevosten kävellessä, ja nousimme selkään. Suuntasimme kohti metsää, joka tuntui kuiskailevan meille tuulessa, että meidän pitäisi ratsastaa sinne. Käänsimme siis innokkaat ponit kohti varjoisaa metsää. Saatoin kuulla puiden kuiskaavan keskenään ja olin varma että metsänhenget olivat heräilemässä koloistaan ja saivat sammalmättäät painumaan alaspäin aina välillä, liikkuessaan ympärillämme. Oli sääli kaartaa tuolta hyväntahtoisesta ja kevääntuoksuisesta metsästä hiekkatielle, joka heitteli pölyä jokapuolelle ympärillemme ravatessamme ja laukatessamme. Gudrun pukitteli hieman innoissaan, mutta rauhtoittui sitten ja tyytyi välillä nakkelemaan niskojaan. Linnut lauloivat ja etsivät kilvan kumppaneita, luonto heräili muutenkin horroksestaan ja alkoi kohentaa kuntoaan näin keväällä. Nuoret, notkeat heinänkorret tienvarressa houkuttelivat hevosia maistamaan niitä, ja pian Gudrunin suu oli vaahdossa. Thyra ja Freyakin lankesivat houkutukseen, vaikka ne eivät aivan niin huonotapaisia olleetkaan kuin minun ratsuni.
Maastoretkemme loppupuolella eteemme aukesi tuttu peltoaukea, joka toivotti meidät tervetulleiksi villitsemällä hevosemme muistuttamalla niitä siitä, että tässä pellolla oli ennekin menty lujaa - ja niin mentiin nytkin. Yhteistuumin päätimme ottaa laukkakisan, ja ampaisimme matkaan. Tanner tömisi kuin joku olisi hakannut patarumpua kun kiisimme eteenpäin, nopea ja ketterä Freya etunenässä, Gudrun ja Thyra melkein heti sen jäljessä. Olin melkein varma että heinänkorret, kivet ja kannot loikkivat sivuun tieltämme, koska en minä ainakaan niitä nähnyt, vauhdin hurmasta tulleiden kyynelten sumentaessa näkökenttääni vaarallisesti. Onneksi ponit osasivat hidastaa itse ennen pellon reunaa, mikä oli kyllä ihme ainakin Gudrunilta, tamma olisi hyvin saattanut jatkaa tien yli suoraan metsään.
Loppumatkan kävelimme, kevyt tuulenhenkäys hyväili niskaani, joka oli aivan hikinen parin tunnin ratsastuksesta. Viileä ilma tuntui taivaalliselta. Ponitkin olivat hikisiä, eikä niissä ollut enää sitä valtaisaa energiamäärää mikä oli ennen retkelle lähtöä. Gudrun oli aivan hikinen, joten riisuttuani varusteet vein sen suoraan pesukarsinaan, jonne tamma seurasi mielellään - se tiesi mitä oli luvassa ja sitä se rakasti. Vesi purskahti melkeinpä nauraen letkun suusta ja hyväili viileänä Gudrunin hikistä karvaa, muodostaen erilaisia kuvioita vielä kuiviin kohtiin. Gudrun heilutti päätään iloisesti ja vesi päätti silloin kastella minunkin paitani likomäräksi. Suurimmat vedet pyyhkäisin pois hikiviilalla, jonka jälkeen suljin hanan ja vein Gudrunin karsinaan rouskuttamaan siellä odottelevia heiniä. Olin myös aivan varma, että ikkuna tahtoi tulla avatuksi, joten avasin sen ja samassa Gudrun työnsikin päänsä ulos ja keskittyi katselemaan tallipihan (olemattomia) tapahtumia heinän mutustelun ohessa. Vein varusteet satulahuoneeseen, ja sain taas taistella suitsien kanssa, jotka eivät koskaan tuntuneet pitävän minusta, koska jokainen remmeistä oli aina väärässä paikassa.
Saatuani hommat hoidettua menin itse pihalle, hain hoitajien huoneen jääkaapista kylmää mehua ja istahdin vanhan ja ystävällisen puun runkoa vasten lukemaan kirjaa ja mutustamaan suolakeksejä. Kirja vei minut täysin mukanaan maailmaan, jossa hevosten kanssa kuljettiin sotatantereelta toiselle, ja kiitin onneani ettei minun tarvinnut pelätä henkeni puolesta kuin korkeintaan silloin, jos Gudrunilla oli hurja päivä. Väsyneenä kaikesta päivän aikana tapahtuneesta pudotin kirja raukan pian maahan ja nukahdin tammen tukevaa ja turvallista runkoa vasten...
Aino (VRL-0028, GoHo) - Paapeli VH-29023
Tiedätkö mikä auttaa eniten sua
kun kouluradalla yrität asettua?
Se on valkoiseksi maalattu,
aina puusta valmistettu.
Sehän on kouluaita tuo,
jotka vievät sut tuomarin luo.
Ympyrä ympyrä, laukannosto ja ravi -
ei kai vain kaatunut yksi?
Meitä on monta hienossa kuviossa
auttaa sua pysymään suorakulmiossa.
Jos tarpeeksi kuuntelet,
saat vinkit arvokkaat.
"Varo takajalkaa,
siitä se luisuminen alkaa.
Älä oikaise liikaa
jää aidan luo muuten tilaa.
Anna raville sopiva ponnekuus,
puuttuu kouluaidalta notkeus.
Jos aidan yli rymistät,
lentävät samalla koristeet."
Monta ratsukkoa myöhemmin
kerääntyy joukko tämäkin.
"Mitä pidit kasista,
entäs siitä Paapeli-suokista?"
Aino (VRL-0028, GoHo) - Konnin Alfred VH-29040
Kaiken A ja O hevosten kanssa on toimiva riimu. Sen tiesi myös hyvin Alfredin hoitaja Kia, joka sateisena aamuna haki ponia tarhasta. Riimun hihnat värjöttelivät kylmässä sateessa hakien lämpöä pienestä ponista. Metalliset osat kilahtelivat vasten toisiaan Alfredin lähtiessä raviin porttia kohti. Äkkipysähdys lennätti riimun teddypehmusteelle kuraa, jonka myötä diivamainen puudelipehmuste kiljahti - "ei tällaisesta sovittu työsopimuksessa!". Riimunnaru liittyi joukkoon naurahtaen teddyn kauhistuneelle ilmeelle. Se nautti olostaan, saihan se olla sisällä melkein koko ajan. Sen kierteet eivät haalistuneet turhaan auringossa, eikä sen lukko päässyt ruostumaan sateessa. Riimun hihnat katselivat hiljaisina kohti tallia. Ehkäpä tänään se pääsisi jälleen kuivauskaappiin ja sen jälkeen paksu mutakerros rapsutettaisiin siitä irti.
Tallissa riimu sanoi näkemiin ponille, joka kyhnytti jo poskeaan ruokakuppiin. Märkä riimu liimautui herkästi kiinni etsiessään lämpöä, ja ponin mielestä se ei ollut yhtään mukavaa. Riimua pidettiin nyt kädessä, osa roikkui ilmassa ja tuuletti kastunutta kangaspintaansa. Poskihihnat yrittivät keinua edes takaisin nähdäkseen missä oli tien määränpää. Hoitaja kuljetti riimun juuri sinne, mitä riimujen kesken sanottiin "sadepäivän paratiisiksi". Kuivauskaappi hurisi iloisesti ja oven avautuessa sieltä tuulahti ihanan lämmintä ilmaa. Alemmalla pykälällä roikkui Kvinnin riimu - sen vaalea pinta alkoi näyttää jo kuivalta, mutta Alfredin riimu päätti kuitenkin vaihtaa pikaisesti kuulumiset tuon hiukan pisteliään ja teräväsanaisen neidin kanssa.
Nöff (VRL-3561, CeRi) - Piisku
Oli tavallinen, hiukan pilvinen päivä, kun päätin sitoa upean, tosin hieman liiankin karvaisen suomenhevostammani puomille (joka tärisi melko rajusti hevosen järsiessä sitä raivokkaasti) ja raapia ja rapsuttaa jokaisen ylimääräisen talvikarvan sen iholta, ja kiillottaa jokaisen siihen vielä jäävän karvan hohtamaan kilpaa auringon kanssa.
Kaikki sujui hyvin, eikä aikaakaan kun koko tallipiha, minun vaatteeni ja hiukseni mukaan lukien, oli peittynyt punaruskeista karvoista. Yskiessäni karvoja suustani tamma ynisi nautinnollisesti ja kyhnytti puomia. Siinä samassa, varoittamatta, puomin tolpat, joista se oli kiinnitetty maahan, muuttuivat kahdeksi voimakkaaksi jalaksi, ja tolpan pää punaiseksi suuksi. Puomiolio kirkaisi kuuluvasti irvistellen koko puuhammasrivistöllään ja ponkaisi jaloillaan kolme metriä sivulle. Piisku sai totaalisen paniikin, ja riuhtaisi itsensä äkkiä tuosta lankkumaisesta hirviöstä irti, ja juoksi tarhaan jonka ovi oli jätetty auki. Itse seisoin suu ammollani kykenemättä liikkumaan; samalla kun puomi, jyrsittynä ja yhä edelleen kirkuen, juoksi yhä kauemmas meistä. Alas mäkeä, maneesin taakse, lopulta kadoten metsään.
Sinä päivänä en hevostani enempää harjaillut. Hain sen tarhasta, jossa se seisoi täristen ja sen miljoona kertaa minuutissa lyövän sydämen kuuli sadan metrin päähän. Elävät harjauspuomit eivät mahtuneet minunkaan ymmärrykseeni, mutta sitä vähemmän tilaa niille oli Piiskun pienessä hevosenmielessä.
Pian alkoi sataa. Ei paljoa, mutta sellaista keväistä tihkusadetta. Puin ohuen sadeloimen kaksi paalia hermostuneisuuteensa syöneen tammani päälle ja talutin sen ruunakaverinsa luokse tarhaan, ja läskin takaisin talliin putsaamaan karsinoita.
Heti kun olin kadonnut näköpiiristä, Piiskun vaaleanvihreästä loimesta muodostui kaksi valtavaa siipeä, vahvat kuin kotkalla, mutta pehmeät kuin kissantassut. Tamma seisoi rauhallisena kaverinsa vieressä ja levitteli vihreitä siipiään. Heti, kun sen ruunakaverin häntä oli muodostunut karvaiseksi propelliksi, ne nousivat lentoon ja kaartelivat tallipihan ja metsän yllä nauttien kosteasta mutta keväisestä ilmasta maaseudun yllä. Ne laskeutuivat takaisin tarhaansa juuri ennen kuin minä hain ne takaisin talliin kaikesta täysin onnellisen tietämättömänä.
LUOKKA 3
NEO (VRL-2753, WAMMA) - Phoebe LOCK
Niin se vain menee. Vaikka rakastan nipistelevää pakkasta kulkemassa raksuttelemassa ikkunoita, onhan sen keväänkin joskus tultava. Inhoan kevätkeijuja lapioimassa viimeisiäkin lumia laulaviin puroihin ja virtauksiin metsissä. Tuoksuuhan silloin hyvälle, ja ratsastussääkin on paljon parempi, mutta me, minä ja Phoebe, olemme talven ystäviä paljon enemmän.
Kesä tuo tullessaan paarmojen lisäksi myös ilkeän, punasilmäisen auringon joka tekee kaikkensa saadakseen työnnettyä säteen maan päälle kuin miekan ja pistettyä sillä kipeästi minua tai Phoebea. Tai ketä tahansa muuta. Mutta varsinkin minua. Vaikka talvella se aurinko nauraa iloisesti ja vilkuttaa taivaalta, kesäisin se alkaa luulemaan itsestään hieman liikoja. Ei se ymmärrä ettei se talvea voittanut, lumi tulee takaisin yhtä lempeän rauhallisena ja valkoisena kuin aina ennenkin.
Syksy on ehkä paras talven jälkeen. Kaikki puut, niin nuoret kuin vanhatkin, vaihtavat juhlapuvut ylleen. Varsinkin vanhojen herrasmiesten puvut ovat upeaa katseltavaa ratsastuslenkillä. Joitakin haittaa kun sataa, mutta minusta on mahtavaa kuunnella ja katsella kuinka sadepisarat pomppivat ja kimpoilevat, kirkuvat riemusta kun ajavat takaa toisiaan. Sateen jälkeenkin on se mukava tuoksu leijailemassa...
On syksyssä huonotkin puolensa, tottakai.
Mutapaakut tarttuvat hevosten karvoihin ja tallin väen kenkiin, roikkuvat pikku käsillään tiukasti kiinni niin kauan että ovat kulkeutuneet sisätiloihin. Sitten ne päästävät irti kuin kiusallaan, ja hajoavat pölyhiukkasiksi, lentävät joka ikseen paikkaan. On siinä sitten siivoaminen, kun imuri haluaa vielä olla hetken lomalla, ja harjakaan ei halua liata itseään.
Mutta nyt on kevät. Vaikka inhoan pulputtavaa, surisevaa, lorisevaa, lirisevää, linnunlauluista kevättä, on kivaa taas huomata että puuvanhukset keskustelevat toisilleen rauhallisella, syvällä äänellään.
Ja tottakai on muistettava siilit. Phoebekin muistaa, saatuaan jo kahdesti siilin piikit naamalleen.
Nayh (VRL-0490, CeRi) - Nostalgia
Tarina jonka nyt kerron tapahtui eräänä erittäin pilvisenä ja
sateisena päivänä. Olimme lähteneet sinä samaisena päivänä kohti
Hillavassa pidettäviä kouluratsastuskilpailuja. Menestyksemme
tilastoruuna Noan kanssa näissä kilpailuissa ei ollut kovin
kehuttavaa, mutta omasta mielestäni tärkeintä on yritys ja hyvä
menestys tulee siinä sivussa, jos on tullakseen. Kaiken lisäksi
tuudittauduin siihen ajatukseen, että nämä olivat ensimmäiset "kunnon"
kilpailut, joihin ruunan kanssa otimme osaa.
Ajattelin menneen päivän kilpailuja ajaessani tummanvihreällä uljaalla
maasturillani pitkin mustaa asfalttitietä, kohti kotia. Ukkonen
jylläsi taivaalla ja välillä kirkas siniseen taittuva salama valaisi
koko tumman taivaan. Jouduin pitämään katseeni tiukasti tiessä siinä
pelossa, että tummana tienvieressä virtaava joen tapainen kahmaisisi
meidät kouraansa ja vetäisi mukanaan tummuuden syövereihin. En ollut
liiemmin ikinä pitänyt ukkosesta ja olin huojentunut tietäessäni
maasturin vetämässä kuljetusboksissa matkaavan Noan olevan peloton
tässä suhteessa.
Vihdoin käännyimme kotiin vievälle hiekkatielle ja pien meidän
molempien koti näkyikin jo edessä päin. Tämä talo punaisine
tallirakennuksineen, oli ollut minun ja Noan yhteinen koti jo 3 vuoden
ajan. Hymyssä suin ajoin auton tallirakennuksen eteen ja sammutin
auton moottorin. Viimeisen murahduksen päästettyään se sammui
hiljentyen. Ulkona satoi kaatamalla ja vaivoin vääntäydyin ulos sateen
piiskattavaksi. Vedin huppua syvemmälle päähän ja avasin raskaasti
aukeavan kuljetusboksin oven. Talutin varovaisesti Noan ulos
kuljetusboksista, mutta en säästellyt vauhtia kiiruhtaessani ruunan
kanssa kohti tallirakennusta. Yksi väärin arvioitu askel ja olin
naamallani kuralammikossa. Nousin vikkelään kuralammikosta epäonneani
manaten, kaivoin avaimen taskustani ja hapuilin sillä avaimen reikää.
Vihdoin onnistuin; väänsin avainta lukossa ja ovi aukesi narahtaen.
Vettä valuvana seisoin tallin ovensuussa ja pystyin kuvittelemaan
ovenpieleen nojaavan käytäväharjan saavan ilkikurisena nauravat
kasvot. Väsyneenä päivästä mieleni alkoi tekemään tepposia ja jopa
seinällä riippuvan lehtileikkeen kuvien hevoset saivat ilmeet, jotka
nauroivat tunaroinnilleni.
Käänsin katkaisijasta ja valot räpsähtivät päälle. Siinä samassa myös
mielikuvani katosivat, kuin salamaniskusta. Olin saanut käveltyä sen
verran oven suusta, että Noa ei enää joutunut seisomaan kylmässä
sateessa. Nyt talutin ruunan karsinaansa ja lähdin hakemaan pyyhettä.
Nyt jo illaksi kääntynyt päivä ei alkanut näyttää yhtään
valoisammalta, kun kaadoin ensin porkkanasäkin ja sitten pudotin lähes
tasaiseen tahtiin kaiken mikä vain osui tielleni. Myös pyyhkeen
löytäminen tuotti ongelmia ja lopulta se löytyikin sieltä missä sen
pitikin olla. Vilkaisu omaisuuden maksaneeseen Armanin-rannekellooni
kertoi kellon lähenevän jo kymmentä. Pistin vauhdiksi ja onnekseni
Noan saaminen yökuntoon ei lopulta raastanut enempää hermojani. Nopean
halimisen jälkeen vedin syvään henkeä, sammutin tallista valot ja
juoksin sateeseen kohti lämpimänä kutsuvaa kotitaloani.
Brenda (VRL-4238, JPR) - Tyyrpuurin Tuhatjalka
Tallipihan puutarhatontun elämä on lokoisaa ja rattoisaa. Välillä alkaa aivastuttaa ja on pakko vain seisoa paikoillaan, mutta rauhan laskeutuessa saa nostaa sammaleiset jalat kukkapuskan reunalta ja tallustella tallin ovea varovasti raottaen hevosten valtakuntaan, talliin. Hevosten uneksiessa muissa maailmoissa ärsyttävät satulahuovat pilaavat muuten niin iloisen tunnelman kertomalla kiinnijäämisen mahdollisuuksista prosentteina. Kannukset steppaavat yöt läpeensä, heinäpaalit kompuroivat rappusia alaspäin tallin vintiltä ja riimunnarut kaatavat ohikulkijoita ja keppostelevat muuten vain. Yön kohokohta on kuitenkin naapuritallin Tallitonttu Tiina-Tainan saapuminen. Hänellä on oljenväriset palmikot ja punainen nenä sekä tietenkin vihreä lakki, jossa on pulleita poneja ja monia ompeleita, onhan lakki jo muutaman sata vuotta vanha. Tiina-Taina on loistava tekemään ruokaa ja kokkailee näkkileivästä ja porkkanoista maukkaita herkkuja hevosille.
Eräänä päivänä Tyyrpuurin Tuhatjalka heräsi kannustimien steppaamisen ja kesken haukotuksen huomasi minut ajamassa tallikissaa joka oli varastanut toisen kenkäni. Menimme Tiina-Tainan kanssa Tuhkan karsinan kaltereiden väliin istumaan ja kerroimme kaiken tontuista. Muutaman kerran ruuna meinasikin nukahtaa, mutta pysyi onneksi tärkeimmät kohdat hereillä. Kun olimme kertoneet kaiken mahdollisen tallitontuista, Tiina-Tainan täytyi kokata hepolle jotain hyvää. Niinpä Tiina-Taina pyysi pintelit omenoita pilkkomaan, kaviokoukut voikukkia keräämään, satulavyöt siirappia annostelemaan ja jalustimet porkkanoita kuorimaan ja muutamassa hetkessä hän olikin loihtinut maukkaan voikukkakakun, jollaista Tuhka toivoo vieläkin saavansa turpansa eteen. Älä siis ihmettele, jos hevosesi heinämaha suurenee vielä talvellakin tai jos tallikäytävällä näkyy pienet tallitontun jäljet.
fjalin (VRL-7054, Ceri) - Pölypantteri VH-38729
Joka aamu kello puoli seitsemän avaan tallin oven ja kuuntelen erinäisiä ääniä, liikehdintää ja korskahtelua. Jaan ruoat joka kerta samassa järjestyksessä; viimeisenä vuorossa on rautias Pöly, jonka näkeminen saa minut aina muistelemaan nuoruuttani ja Yutta–nimistä suomenhevosta, joka ulkoisesti niin muistutti Pölyä.
Yutta oli oikea malli hevoseksi, sopusuhtainen ja hienoliikkeinen, mutta luonteeltaan se oli hankala ja temperamenttinen, ei tahallaan ilkeä, mutta sitä oli kohdeltu kaltoin ja se pelkäsi kaikkea. Jos sillä ei ollut mahdollisuutta paeta, se kävi muitta mutkitta kimppuun, sen reaktio oli raju ja järjetön. Sen nimi oli Jutta-Tyttö mutta eräiden tapahtumarikkaiden sattumusten jälkeen kaikki kutsuivat sitä vain Yutaksi.
Olin yhdeksän ja Yutta saman verran, kun tapasimme ensimmäistä kertaa Ostimme sen lopulta pelkästä säälistä. Ammattikouluttaja suunnitteli sille ruokavalion ja treenasi lihakset jälleen näkyviin, mutta lopullinen tuomio oli, ettei siitä koskaan tulisi ratsastettavaa ja jäimme taas kaksin. En luovuttanut missään vaiheessa ja kolmen vuoden päästä pystyin jo ratsastamaan tammallani lähes rentoutuneena. Kunnes sitten alkoi tapahtua!
Olin maastossa ja ajattelin kokeilla hypätä pienen tukin yli. Yutta piiskasi hännällään ilmaa ja nyki päätään, puraisi kuolaimiaan – jossain kajahti äänekäs ”AUTS!”. Huudahdus kaikui niityllä ja sai Yutan loikkaamaan sivuun. Jähmetyin puikoksi hevosen selkään – kuka puhuu? Joku ohikulkijako? Teini-ikäinen mielikuvitukseni lähti laukkaamaan tuhatta ja sataa. Meinasin jo potkaisi uljaan ratsuni liikkeelle, mutta näinkin liikettä Yutan suupielessä… Ohjan ja kuolaimen yhdistävä solki aukeni hiljalleen ohuiden harmaiden sormien toimesta. Ohuet käsivarret johtivat kumikuolaimeen, joka oli ollut henkivakuutukseni monet kerrat. Meinasin jo aukaista suuni kirkaisuun, mutta silkka kauhu ja pienoinen epäluulo pitivät minut hiljaa.
Kuolain jatkoi touhujaan, irtautui ohjista ja nousi turpahihnalle seisomaan Kyllä, sillä oli laihat harmaat jalat, silmät ja naurava suu. Kuolaimella, niin! Se kipitti vauhdikkaasti Yutan korvien väliin ja laski siitä nauraa kihertäen liukumäkeä suoraan syliini. Kauhu oli jo hälvennyt, nyt vain mietin, mitä ihmettä tapahtui! Kuolain työnsi pienet kätensä vasempaan käteeni ja yritti ravistaa sitä. ”Heipähei!” kuolain ilmoitti, ”saanen esittäytyä; mr Kumik Uola In.” Hämmentyneenä, pää kuin paksun savun peitossa tervehdin pientä Kumikia. ”Voi tyttö rakas, minun oli pakko tulla kertomaan, että hevosesi kaipaa vähän rennompia otteita ohjaksista. Tietäisitpä, kuinka painan arvon neidin kitalakea ja saan arvon neidin vihastumaan! Voi, tietäisitpä, miten Suo Raku Olain haukkuu teitä iltaisin valjashuoneessa! Arvon neiti, jonka suussaan hän on, on aivan pökertynyt saamistaan pidätteistä! Aina kun käyt valjashuoneessa, hän huomauttaa kyllä sinulla asiasta –”
”Puhutteko te kaikki?! En minä ole kuullut!”
”Pitää kuunnella, tyttö rakas, pitää kuunnella, kuulethan sinä nytkin minut! Mutta kas niin, palaan nyt paikoilleni ja yritä ratsastaa hiukan pehmeämmin, hiukan pehmeämmin, kiitos!”
Ja niine hyvineen Kumik tikutti takaisin Yutan suuhun ja kiinnitti soljet. Sillä samalla hetkellä, kun viimeinenkin solki sulkeutui, Yutta heräsi ikään kuin horroksesta ja viskaisi päänsä ylös. ”Ei vetoa…” tukahtunut ääni muistutti. Hölläsin otetta ja purin huulta, painoin pohkeeni kiinni hevosen kylkiin. Tamma suihkaisi laukkaan. ”Ei vetoa…” Työnsin nyrkkejä lähemmäs Yutan korvia ja annoin sen painaltaa. Hevonen pani parastaan ja laittoi ihan kaiken peliin, jalkansa ja mielenterveytensä. Kuten minäkin, ajattelin hämärästi ja olin jo taas tarraamassa ohjiin. ”Istunnalla, tyttö hyvä!” Tottelin ja jarrutin istunnalla miten taisin, roikuin harjassa mutta annoin ohjien roikkua löysinä. Yutta hidasti nykien käyntiin – mutta se hidasti! Ihme oli tosiaan tapahtunut. ”Ja uudestaan”, Kumik komensi ja minä onnen huumassa annoin Yutan siirtyä uudestaan laukkaan. Ja se jarrutti taas heti, kun pyysin. ”Sillä lailla”, Kumik sanoi hyväksyvästi.
Sen reissun jälkeen en koskaan enää kuullut kuolaimen puhuvan. Kun Yutta sitten vanheni ja lopulta muuttui maaksi, säästin kuolaimen ja yhä se on aitiopaikalla kirjahyllyssäni. Ja joka kerta, kun olen jo nykäisemässä Pölyä suusta, muistan Kumikin ja sen sanat: ”Ei vetoa…”