KRJ-tarinakilpailut 12.11.2014

4.11.2014 | Kommentit pois päältä artikkelissa KRJ-tarinakilpailut 12.11.2014

Iso kiitos tuomareille ja kaikille osallistuneille!

Tervetuloa mukaan Pikkiksen ensimmäisiin tarinakilpailuihin!

Kilpailupäivä: 12.11.2014
Viimeinen ilmoittautumispäivä: 11.11.2014
Järjestyspaikka: Pikkulinnun talli (PIKK6753)
Vastuuhenkilö: Pulmu N. (VRL-00102)
Arvontatapa: tulokset ratkaistaan laittamalla tekstit paremmusjärjestykseen

Luokat ja osallistumisrajoitukset

1. Helppo A - kirjoita runo tai tarina kilpailupäivänne kulusta (tuom. Alison)
2. Vaativa A - kirjoita runo tai tarina kilpailua edeltävistä tapahtumista (tuom. taffel)

Kilpailut ovat avoinna kaikille!
Luokkiin mahtuu kolmekymmentä (30) osallistujaa
Ratsastaja saa tuoda kolme (3) hevosta yhteen luokkaan
Hevonen saa osallistua kahteen (2) eri luokkaan
Hevonen saa osallistua kerran yhteen luokkaan
Ratsastajan VRL-tunnus on pakollinen!

Osallistuminen

Osallistuminen sähköpostiin virtuaalipulmu@gmail.com otsikolla KRJ tarina:
Luokka nro
Ratsastaja (VRL-00000) ‐ Ratsu VH00-000-0000
Tarina tai runo

Osallistujat

1. Helppo A
1. Milja (VRL-00692) - Kasinolla VH14-018-0382
Taas kerran peilille irvistän,
kun kisoja varten nutturaa väkerrän.
Miksei se ikinä ensimmäisellä kerralla onnistu,
ei tää hiustenlaitto multa oikein luonnistu.

Katsokaa nyt Kassunkin häntää ja harjaa,
hevonenhan muistuttaa naapurin ylämaankarjaa.
Onneksi kisat on omalla kotitallilla,
eihän oria kehtais muualla näyttää tällä mallilla.

Viimeiseen asti sen karsinaan piilotan,
kavioitakin vielä pikaisesti kiillotan.
Verryttelyn hoidan lähimetsässä,
tallinkoiran seuratessa perässä.

Sitten jo suorituksen aika on
ja yleisöllä näky verraton.
Pintelikö se satulan alla liehuaa,
mä jo mietinkin mitä se Kassu oikein riehuaa.

Tähänkö tämä nyt sitten jääkin,
tuomarilla kun pyöri jo pääkin.
Enää en voi itkua ja harmistustani hallita,
kouluradalla vaan ei mitään ylimääräistä sallita.

Turhaan mä taas itsenäni ja ratsuani siistin,
mutta reippaasti silti Kassua kiitin.
Siihen päättyi meidän kisapäivä,
mutta huomenna on taas uusi, parempi päivä.

Tekstissä oli ihana rento fiilis ja se todellakin oli harkitusti ja ajatuksella kirjoitettu. Pieni kisajännitys huokui tekstistä kovin ja tunnelmat välittyivät ainakin minuun osallistumistekstistäsi vahvasti.. Runossa oli hienosti yhdistetty huumoria ja ajatusta, ja muutenkin se oli äärettömän mukaansatempaavaa luettavaa noinkin lyhyeksi tekstiksi.

2. Uppe (VRL-11253) - Mäkisuon Niilo
Kisapäivän aamu aukes meille sievänä,
Niilo rähmät silmissään ei jaksanut herätä.
"Huomenia, huomenia, oi rakas oma ruuna",
kailotin mut hevosen seisoi tuppisuuna.

Traileriin mentiin onneksi heti oikein päin,
matka taittui joutuisasti, peurojakin näin.
Satula ja suitset päälle, kohta jumppaamaan,
on syytä saada poni pikapikaa toimimaan.

Kilpakenttä aukes meille kera jännityksen,
väistöt sekä laukkavoltti toivat tuntemuksen,
et nyt ois meillä hyvät tsäänssit tämä skaba voittaa,
siitäpä mä suutani voisin loppuvuoden soittaa.

Runo oli lennokkaasti ja ihanasti kirjoitettu, omalla sävyllä ja tyylillä. Huoleton ja iloinen olo tuli niin tekstistä kuin sen tunnelmasta ja tekstin aikaansaamasta kuvitelmasta kilpatilanteesta. Lyhykäisyydessään oli oikein hienosti toteutettu teksti ja sai hymyn huulille tämäkin!

3. Salma (VRL-13360) - Bonnie KN
Taas minä löydän itseni rämäpäisen esteponini kanssa koulukisoista. Naurattaa ja huokailuttaa yhtä aikaa. Siinä minä istun pikku lumisateessa Bonnien selässä ja katselen ohitsemme ravaavia pöyheitä, luotilinjansa tuntevia kouluratsuja. Kaipaan etäisesti lämmittelyesteitä ja hermostuneiden ratsastajien karjumia "Este!"-huutoja.

Olen jo ehtinyt tietyllä tavalla hyväksyä, että Bonnie on luokan ainoa poni. Muut - isot - hevoset ovat raamikkaita, kiiltäviä ja liikkuvat kuin virtaava vesi. Eikä mikään pikkuvesi, vaan kunnon notkea ja pyörteilevä intiaanijoki. Luulen, että kimon holsteinin kavioihin on asennettu jonkinlainen vastamagneetti, sillä se näyttää leijuvan ilmassa pyörähtäessään laukkaan.

Sisälläni kiertyykin siis pieni tyrmistys ja kateus, kun hoksaan paikalla olevan toisen ponin. Talven valossakin sen karva läikähtelee punaisenruskeana ja pikku korvat hörössä se katselee muita ratsukoita. Vaikka oma Bonnienikin on soma kuin karamellikaniini, minun uskoni sen koulutaitoihin lirisee maahan samaa vauhtia kuin sadevesi rännistä. Pakkohan tässä on alkaa lämmitellä tosissaan, enää en voi vedota ponikorttiin.

Bonnie on tohkeissaan muista ratsukoista ja liitelee ihastuneena väärässä tempossa tai pää kenossa heilahdellen. Sitä ei pahemmin kiinnosta pikkutarkka asetukseni. Taas mennään hyppäämään ja olemaan huiman nopeita, se tuntuu ajattelevan. Minä kaivan vaivihkaa takapuoleni syvälle satulaan ja päästelen hampaitteni välistä rauhoittavia suhahduksia. Bonnie jättää onnellisena ne kuulematta ja vastaa ainoastaan viskaamalla häntäänsä. Hiekka ropisee sen kaviosta kylmää hohkaavaan maahan.

Koulurata nielaisee ratsukot yksi kerrallaan. Lämmittelykentällä alkaa tulla kylmä. Minut ja Bonnie on arvottu luokan viimeisiksi, joten jäämme kentän nurkkaan kuin orpona lentelevät syyslehdet. Katsojien odottava tuijotus hengittää niskaan kuin kimppu lasersäteiltä.

Sitten olemme radalla. Bonnie ravaa sisään kaulallaan nyökytellen. Ja saatatteko arvata - minä unohdan koko radan! Tajuan etäisesti pysäyttää ponin keskihalkaisijalle aivojeni plaratessa kaikkia tuntemiani kouluratoja. Kimo korvapari kääntyilee edessäni laskiessani käteni tervehdykseen.

Jumitettuani pari sekuntia liian kauan kannustan Bonnien varovaisesti keskiraviin. Niinhän se meni? Oikealle vai vasemmalle? Bonnien askeleet kurovat matkaa seuraavaan liikkeeseen. Kaula kaartuu vasemmalle ja toinen korva kääntyy kysyvästi minua kohti. Tuonneko?

Annan ponille hiukan ohjaa ja pidätän hengitystäni. Pillin kimeää vihellystä ei kuulu. E:n kohdalla poni tiivistyy jälleen ja lähtee tahdittamaan. Ja silloin, kuin päässäni olisi auennut kirja, minä muistan ohjelman. Pohkeenväistöä tästä G:hen!

Melkein nauraen minä tuen Bonnieta pohkeella ja painan itseni satulaan sen pompahdellessa oikealle. Bonnien ketale! Tuittupäinen esteponini on sittenkin painanut radan päähänsä paremmin kuin minä.

Kiitoksissa taputan Bonnieta kaksin käsin kaulalle ennen kun poistumme hämärtyvään iltaan pitkässä käynnissä.

Aivan ihana teksti suuressa mittakaavassa ja omin sanoin kirjoitettuna! Pidin tyylistä todella paljon ja se vei mukanaan ja antoi mielikuvitukselle tilaa piirtää tapahtumat mieleen. Teksti oli yksityiskohtainen ja ihanasti kuvailuilla väritetty, kaikki oli hyvin mietitty ja loppuun asti kirjoitettua. Pidin tekstistä todella paljon ja erittäin onnistunut teos se olikin.

4. Otterley Wilson (VRL-12757) ‐ Chocolate Chip VH14-044-0290
”Tämän päivän on pakko mennä hyvin!” sanoin topakasti itselleni pakatessani viimeiset varusteet autoon ja hypätessäni ratin taakse. Chip kolisteli kuljetusvaunussa, sillä kärsivällisesti odottaminen ei kuulunut aivan orin vahvuuksista suurimpiin. Olimme suuntaamassa ensimmäisiin kilpailuihimme Chipille varsin tuttuihin maisemiin, joten toivoin hartaasti, ettei orin kerrankin tarvitsisi ihmetellä aivan jokaista pikku asiaa ja pistää kilpailupaikalle saapumista aivan ranttaliksi. En olisi voinut olla enempää väärässä.

Astellessaan ulos trailerista Chip pällisteli hetken ympärilleen. Yhtäkkiä orin koko olemus muuttui ja se kajautti ilmoille varsin riemastuneen hirnahduksen ilmoittaakseen palanneensa kotiin. Kauempaa tarhasta tallin hevoset vastasivat Chipille, ja tämä tuntui lisäävän orin kierroksia entisestään - olihan ori viettänyt täällä koko elämänsä siihen asti, kun oli muuttanut meille Hukkapuroon. Tämän jälkeen ei tanssahtelusta ja riehumisesta tuntunut tulevan enää loppua.

Kuin ihmeen kaupalla sain Chipin kuitenkin satuloitua ja apinoitua itseni steppailevan orin selkään, josta käsin tilanteen ottaminen haltuun oli huomattavasti helpompaa. Jouduin kuitenkin tekemään töitä hartiavoimin, jotta edes murunen orin loputtomasta energiasta kanavoituisi työskentelyyn. Verryttelyiden jälkeen ei oloni ollut lähelläkään itsevarmaa, vaikka etukäteen olin ajatellut, että kisat olisivat meille helppo nakki.

”Nyt mennään! Näytetään niille, kuinka hieno poika olet”, mutisin Chipille ohjatessani orin kohti kilpailurataa. Chip tuntui olevan valmiina lähtemään lentoon hetkellä millä hyvänsä, joten odotin kasvavalla kauhulla, kuinka ensimmäinen suorituksemme päättyisikin poistumiseen takavasemmalle komean pierupukkilaukan saattelemana. Hengitin syvään ja annoin itseni painua tiiviimmin satulaan toivoen, että Chip tajuaisi tosipaikan tulleen.

Radan alku sujui jännittyneissä tunnelmissa, mutta pian huomasin Chipin olevan aivan tosissaan oman suorituksensa kanssa. Pystyin lähes kuvittelemaan, kuinka ori kurtistaisi otsaansa keskittyessään niin kovasti pärjäämään hyvin. Mitä muka ei pieni hevonen kunnon kehujen eteen tekisi? Kun uskalsin vihdoin rentoutua, pääsi Chipkin liikkumaan vapautuneemmin ja katastrofin ainekset karisivat pikkuhiljaa matkan varrelle ja fiilis parani paranemistaan.

Lopputervehdyksen aikana uskalsin jo hengittää. Chip pysähtyi tarkasti ja huojentuneesti hymyillen tervehdin tuomaria. Kuin pisteeksi iin päälle, Chip kajautti ilmoille vielä yhden korvia vihlovan hirnahduksen ottaen vastaan pienen yleisön kohteliaat aplodit. Kovasti kehuen yritin ratsastaa Chipin rauhallisesti ulos radalta, kunnes aivan aitojen ulkopuolella orin jännittynyt energia vihdoin purkautui ja komean pukkilaukan saattelemana poistuimme kentältä.

Myös oma jännitykseni purkautui samalla ja hysteerisesti hihittäen jouduin tuskailemaan hetken, että sain Chipin palautettua takaisin käyntiin. Kun tilanne oli rauhoittunut, kumarruin halaamaan orin kaulaa. ”Hengissä selvittiin kaveri”, naurahdin liukuessani alas satulasta. Vaikka suoritus ei ehkä ollut aivan puhtaimmasta ja tarkimmasta päästä, oli kilpailupäivästä jäänyt ainakin positiivinen kokemus ja sitä Chipin kanssa olimme näistä kilpailuista juuri tulleet hakemaan.

Olipa hienosti kirjoitettu tarina päivästä. Tekstiä oli helppo ja mukava lukea, ideassa pysyi mukana ja se oli toteutettu tyyliltään siten, että sitä jaksoi oikeasti lukea. Käännekohtia ja jännitystä löytyi oikein olan takaa. Siististi kirjoitettu ja pituus ihan sopiva tuolle tyylille ja toteutukselle.

5. Milja (VRL-00692) - Sisu VH14-018-0390
Kisapäivä alkoi normaalisti Sisun puunaamisella. Tapansa mukaan ruuna vain torkkui, kun minä hoidin hommat. Tehdessäni harjaan viimeistä sykeröä, se raotti hiukan toista silmäänsä, mutta sanoin: ”Tällä kertaa kisataankin kotona, joten saat jatkaa vielä unia”. Niinpä se sulki silmänsä uudelleen.

Jätin Sisun torkkumaan karsinaan ja lähdin vaihtamaan omat vaatteeni ennen kuin laittaisin sille varusteet. Palatessani paikalle Sisun pää oli päätynyt ruokakuppiin, liekö ruuna nähnyt unta syömisestä. Koska meidän lähtövuoro alkoi jo lähestyä, heitin satulan selkään ja suitset päähän. Sitten olikin aika mennä verryttelemään.

Ruuna tuntui todella tahmealta ja sain kunnolla herätellä sitä. Pari kertaa se kompastuikin niin että hyvä ettei nenillemme lennetty. Mutta viimein radalle päästessämme Sisu alkoi olla jo vireämpi. Se ei tosin tainnut tajuta ollenkaan, että nyt oltiin kisoissa, olihan se kuitenkin ensimmäistä kertaa kisaamassa kotikentällä.

Radan jälkeen Sisu pääsi takaisin talliin ja siellä se jatkoi uniaan kuin ei olisi koskaan mitään koulurataa käynyt suorittamassakaan. Hetken rapsuttelin ruunaa, mutta lähdin sitten katsomaan loput suoritukset ja jännittämään kisojen lopputuloksia. Ja kun kisapäivä oli viimein saatu päätökseen, teimme Pulmun kanssa iltatallin yhteistuumin ja lähdimme yöpuulle.

Realistinen ja hieno tarina, joka toi semmoisen rauhallisen fiiliksen mukanaan. Tekstissä ei ollut liikaa mitään ”kimalletta ja säihkettä”, se oli yksinkertaisesti kotona ja omalla painollaan. Rauhallinen tyyli ja vähäpätöinen toteutus, mutta hyvällä tavalla, onnistuneesti. Lämmitti sydäntä lämpöisyydellään ja rakkaudella.

6. Odelie (VRL-08973) - Seduction BER
Olin ollut tästä päivästä kyllä kovin itsevarma. Kaikki oli heti aamusta sujunut hyvin, eikä yksikään hevonen lastattaessa ollut heittäytynyt reikäpääksi. Matka oli sujunut vaitonaisesti, kun olin yrittänyt pitkälti pysyä rekan kyydissä hereillä ja hörpin jo kolmatta kuppia kahvia. Sillä silmät painuivat kiinni auton huristaessa rauhallisesti, siis ihan väkisin. Kilpailupaikalla sitä oli sitten jo niin terästäytynyt koko hommaan, että kädet vapisten saatiin hevoset ulos rekasta. Upea voikko ori oli haistellut ilmaa ylvään näköisenä ja päristellyt menemään sitten joka neidolle joka vastaan tuli. Duke e pahemmin katsonut oltiinko sitä ihmistä, hevosta tai hiirtä, severan irstas se tuntui olevan. Homma jatkui tasaiseen tahtiin, kun minä ravasin kioskilla kahvin perässä, pukeuduin, laittauduin ja orjaksi nimitetty Rami laittoi vastahakoisesti Dukea kuntoon. Lämmittelyihin, olin unohtanut että rata alkaisi pian. Olin käskenyt Ramin voikon selkään siksi aikaa, kun itse hölkkäsin etsimään vessaa. Enää ei ollut kahvi joka sai minut vapisemaan, vaan jännitys. Kahvin vaikutus näkyi lähinnä enää aivoissani, kun mikään ei toiminut tai kaikki toimi liian nopeasti. Kyllähän me radalle kerettiin ajoissa, vaikka itse olin kun puupalikka. Ei Dukessakaan kehusmista ollut, sillä Ramihan ei uskaltanut hevosilla laukata. Tuomari oli vähän äimänä kun koko radan ajan naamallani paistoi kivulias irvistys. Reväytimpä siihen samaan surkeiden sattumusten sarjaan sitten lihaksenkin. Selvittiimpä silti elossa, vaikka lopputervehdyksen jälkeen kuului pamahdus ja ennen kuin tajusinkaan olin tipahtanut hiekkaan istumaan ja Duke viiletti pierupukkilaukassa pitkin poikin rataa. Eihän siinä voinut kuin hävetä silmät päästään ja palata talliin. Kehtaisiko sitä edes jäädä odottamaan tuloksia. Pakkohan sitä oli, mutta ei siinä mitään suuria voinut enää odottaa. Hevoset oli jo lähes lastattu takaisin autoon, kun tulokset tulivat, en varmasti sijoittuisi ja jos olisin sijoittunut en hevosen selköön enää nousisi, sen verran kipeät olivat joka paikka. Vilkaisin hevosta, joka uinui taas rekassa niin rauhallisen näköisenä. Tämän päivän täytyy olla pelkkää pilaa.

Vähän ehkä ajatukseton teksti, jäi puuttumaan semmoinen tietynlainen tunnelma. Kertoi kuitenkin hyvin päivästä ja tapahtumista, osaavasti kirjoitettu ja osattu tiivistää asia hyvin. Sellainen yksinkertainen teksti yksinkertaisella toteutuksella.

6. Melina (VRL-11408) - Me Skarabee VH14-029-0505
Aamusta asti jännitin,
tärisevin sormin ponin harjaa letitin.
Pakattiin mukaan sitä sun tätä,
ettei kisapaikalla yllätä hätä.

Matkalla kuitenkin torkahdin,
näin unta: me nappaamme pokaalin!
Kisapaikalla nousin kyydistä reteenä,
saapastelin ympäriinsä voittajan ilmeellä.

Pian kuitenkin hokasin,
matkasta uupuu se oleellisin.
Olin unohtanut kotiin ponin,
paniikissa säntäilin tovin.

Selitin tilanteen tuomarille,
sain vain hilpeän taputuksen harteille:
”Mars, mars radalle!”,
niinpä esiinnyin yksikseni ihmiselle sadalle.

Ihana ja hulvaton teksti, voi poniparkaa! Täynnä hurmiota ja tunnelmaa runosi, vaikkei niinkään kertonut itse kilpatilanteesta juurikaan. Ehkä teksti hieman jäi kaipaamaan jotain, vaikka itsessään kyllä hymyilytti kaikki kommellukset ja kömmähdykset matkan varrella. Hienosti ajateltu idea silti.

7. Pulmu N. (VRL-00102) - Kit Kat VH13-044-0194
Kauniit letit Kitin harjaan väkersin,
punaisen rusetin sen häntään kiinnitin.

Liian piukat housut yritin jalkaan ahtaa,
mahaa sisään vetäessä nappi housuista irti rasahtaa.

Selkään vaivalloisesti itseni pungin,
Kiti onneks oli aika lungi.

Radan läpi virheiden kera viiletin,
tuloksia kuulutettaessa ratsua roimasti kiitin.

Onneks kisapäivä ohi on,
voin taas vatsan vapauttaa ja hengähtää,
kisahousut kaapin perälle lennähtää.

Hulvaton teksti, joka kertoi kyllä ratsastajan tunnelmat päivän osalta. Omalla tyylillä ja huumorilla kirjoitettu, jokseenkin kyllä jätti vähän vaisuksi teksti. Kaipasi jotain, nytkin tuollaisenaan oli oikein hyvä ja humoristinen teksti, mutta jäi vähän ”yksitoikkoiseksi”. Tyyliltään silti oikein hyvä ja sai hymyn huulille!

8. jensi. (VRL-11758) - Subterranean Homesick Blues VH14-031-1087
Ensimmäiset kilpailut uuden menomopon kanssa laittaa puntin tutisemaan kokeneemmaltakin ratsastajalta – jännitystä ei helpottanut yhtään se, että tämä mopo oli saatu omaan talliin vasta pari viikkoa sitten. Lyhyestä tutustumisajasta huolimatta yhteistyö Sintun kanssa näytti alkaneen hyvin. Kuten matkalla entisestä kodista uuteen kotitalliinkin, tamma oli helppo lastata ja matka sujui ongelmitta.

Verryttely ei oikeastaan olisi voinut mennä meiltä huonommin – vain satulasta putoaminen ja hevosen loukkaantuminen jäivät odottamaan seuraavaa huonoa päivää. Sinttu kyttäili muita hevosia minkä kerkesi. Oli isoa ja pelottavaa kouluoria sekä pientä ja kamalaa ratsuponia, joka varmasti söisi pieniä puoliverisiä välipalaksi! Osa sekoilusta menee luonnollisesti myös oman hermoiluni piikkiin. Onneksi lähtövuoromme oli luokan loppupuolella ja saimme hieman enemmän aikaa etsiä yhteistä säveltä. Tamma tuntui vastaavan apuihin hitaasti ja sitä kiinnosti kaikki muu, paitsi minä ja antamani tehtävät.

Kun pääsimme radalle, tamma tuntui rentoutuvan kuin itsestään. Ehkäpä sen paikka onkin juuri täällä, kaikkien jakamattoman huomion keskipisteenä, ei verryttelyssä vieraiden hevosten kanssa vieraassa paikassa. Sinttu pysähtyi alkutervehdykseen oppikirjamaisen tyylikkäästi. Se kuunteli ja odotti, tunnusteli olotilaani ja pienintäkin liikettäni. Se todellakin kuunteli! En uskaltanut kuin hymyillä tyytyväisenä – olin varma, että jossakin vaiheessa pakka repeäisi totaalisesti ja suorituksemme olisi ohi. Keskityin parhaani mukaan hevoseen ja rataan, yritin olla ajatuksissani askeleen edellä ja pysyä tyynen rauhallisena. Pikkutamma esitti lisätyn ravinsa paremmin kuin koskaan harjoituksissa. Se nautti yleisön jokaisesta ihastuneesta hengähdyksestä ja niin nautin minäkin. Onnesta sokeana tein itse pieniä virheitä pitkin rataa, mutta toivoin syvästi, ettei tuomari rokottaisi niistä liikaa. Ratsuni oli tehnyt parhaansa ja enemmänkin. Vasta lopputervehdyksessä uskalsin hengittää vapautuneesti ja taputin Sintun kaulaa onnen kyyneleiden valuessa poskilleni. Olin varmasti koko tienoon onnellisin nainen!

”Teit loistavaa työtä, prinsessa”, kuiskasin pienelle mustalle hevoselleni valmistellessani sitä kotimatkaa varten. Tamman tummista silmistä paistoi rauha ja tyytyväisyys. Olimme todellakin löytäneet toisemme.

Ehkä hieman pitkästi kirjoitettu, mutta asiallisesti toteutettu teksti. Kuvaili hyvin tapahtumia ja tilannetta, toi esille tunteita ja antoi ajatuksia. Tarinassa tuli esille hienosti myös hieman taustoja ja omaa ajattelumaailmaa, mutta tosiaan vähän oli ehkä semmoinen ”pitkistetyn” oloinen.

9. taffel (VRL-08761) - Riiviöiden Ranttalityttö VH14-018-1516
Kah katsopa tamman laukkaa,
niin nopeaa,
niin uljasta.
Kah katsopa tamman laukkaa,
kun se horisonttiin katoaa.

Vaan mistäpä tamman löytää,
sen nopean,
sen uljaan.
Vaan mistäpä tamman löytää,
no naapurin kaurapellosta.

Ideana ihan hyvä, mutta jätti vähän tyhjäksi teksti. Hienosti kirjoitettu ja kiva tyyli, mutta oli vain hieman laimea. Toisti itseään, jonka takia jäi vähän värittömäksi. Kertoi kuitenkin hyvin fiiliksiä ja ajatuksia tapahtumista ja söpö tunnelma.

10. yersinio (VRL-06303) - Von Freutico VH14-013-0153
Olin ilmoittanut viisivuotiaaksi kääntyneen, rautiaan orini elämänsä toisiin tarinakilpailuihin. Hevonen on jo kiertänyt paljon rekan kyydissä joten tänäänkin lähtö sujui rutiinilla ilman suurta draamaa. Kilpailupaikalla tunnelma oli rauhallinen sillä osallistujia ei ollut suurta määrää ja luokkia järjestettiin vain kaksi. Täydellinen tilaisuus siis nuorelle hevoselleni hakea positiivista kisakokemusta. Verryttelussä hevonen tuntui reippaalta ja vastasi apuihin hyvin. Pientä jännittyneisyyttä oli kuitenkin havaittavissa, mutta en viitsinyt liikaa jumpata ja tuupata, ettei hevonen väsy ennen suoritusta. Starttasimme luokkaa helppo A ja itse suoritus sujui tasaisesti. Ei tullut suurempia rikkeitä, mutta ei myöskään mitään suurta joka jäisi mieleen. Hevonen vaikutti suorituksen ajan olevan kuitenkin hyvin kuulolla, joten suoritukseen voi olla tyytyväinen.

Tekstissä oli vähän tylsä tunnelma, ei oikein antanut mitään vaan oli sellaista tasapaksua. Olisin kaivannut enemmän väriä ja kuvailua, jotta olisi sijoittunut paremmin. Tekstinä oikein kiva ja hienosti kirjoitettu, mutta ei sijoittunut nyt tällä asteikolla enempää.

11. Disa (VRL-03335) - Call Letter Blues HRW VH04-031-3867
Väärällä kaviolla nousi aamulla neiti hevonen,
sillä jo kopissa se mekasti vihaisena kuin ampiainen,
sykeröletit aukesi ja kisatakki ratkesi,
juuri tänään mikään ei onnistu, vaikka yrittäisit kaikkesi,
radalla tunnelma on huvittavan totinen,
rivakasti ravaamme aivan valkoisia aitoja hipoen,
parisen kertaa saattoi takajalka ihan liki suhahtaa,
kun äkäistä tammaa ulkopohje kiukuttaa,
ei auta pruut tai soo, kun verkassakin oli tulla käsirysy,
kuulemma lopussa kiitos seisoo, vaan paikallaan ei ratsuni pysy.

Teksti ei saanut minussa suurempia tunteita aikaan, oli vähän sellainen väkinäisen oloinen. Ihan hieno idea ja ajatus, mutta toteutus ei kohdannut mielestäni lopputulosta. Oli kyllä runona nätti, mutta itse en ”lämmennyt” toteutukselle.

12. Susanna (VRL-03881) ‐ Drømfare
Rontti, senkin possu,
ensin aivan tossu.
Hoitaessa helppo,
varustuskin kelpo.
Vaan kun päästiin verkkaan,
tuli hätä, hoppu.
Radalla vasta ongelmia,
pelottavia syöjättäriä,
pienen ponin painajaisia.
Pillinvihellyksestä
ulos mentiin ja vauhdilla.

Väkisin huumoritetun oloinen eikä oikein miellyttänyt. Tuli sellainen fiilis, että kirjoitettu väkisin jotain nopeassa ajassa ja yritetty muuta kuin mihin itse pystyy. Olisi voinut kirjoittaa enemmän ns. itse ja harkitusti.

2. Vaativa A
Hyvin tasainen luokka! Kaikilla oli oikein kivoja, sujuvia tekstejä ja niiden järjestykseen laittaminen vaati vähän pähkäilyä. Kärkeen sijoituttiin kuitenkin nokkelalla, mielikuvituksellisella kerronnalla ja hauskalla pikku runolla.

1. coupie (VRL-11889) - No Shows
Uusittu opas onnistuneeseen kisapäivään: koeratsasta hevonen maanantaina, osta se tiistaina ja osallistu sillä koulukilpailuihin keskiviikkona.

Ajatuksen tasolla yllä esitelty konsepti on toki ihan toimiva. Kuski, allekirjoittanut, osaa periaatteessa hommansa ja hevonen, oikein kiva ja kokenut No Shows, on todistetusti joskus tampannut läpi teknisemmänkin radan kuin vaativan A:n. Ei sillä niin väliä, että koeratsastus oli ollut kaikkea muuta kuin silkkaa nautintoa ja ilotulitusta alusta loppuun, tai että W:n kotiuduttua oli se ensi töikseen kiskonut minua perässään pitkin jäistä tallipihaa. Ehkä kolmas päivä toden sanoo ja yhteisymmärrys orin kanssa löytyy verryttelykentältä. Ehkä ei, mutta silti en voinut olla innostumatta ajatuksesta, että pääsisin saman tien näkemään ja näyttämään muillekin, mihin W:stä oikeasti oli.

Pieni epävarmuus iski kuitenkin tajuntaan siinä vaiheessa, kun kello kuusi keskiviikkoaamuna kökötin W narun päässä tallipihalla ja yritin saada oria viittä metriä lähemmäs kuljetusautoa. Hevosen ylenkatse oli silminnähtävää: se mulkoili minua ylhäisistä korkeuksistaan muistuttaen huomattavasti enemmän isoa, mustaa lohikäärmettä kuin hevosta, enkä olisi yhtään hämmästynyt, jos se olisi seuraavaksi syössyt sieraimistaan tulta.

Puolta tuntia myöhemmin minä sitten istuin vetoauton etupenkillä hammasta purren ja pitelin olkapäätäni, johon W oli harjaantuneesti onnistunut teroittamaan hampaansa. Kuskin paikalla valmentajani Lindgren pyöritteli päätään ja ripitti minua siitä, kuinka kisoihin ei lähdetty harjoittelemaan vaan pärjäämään. Viime tipassa paikalle saapuneella Lindgrenillä oli loppujen lopuksi kestänyt neljä sekuntia saada W koppiin: yhden mies oli kuluttanut hevoselle murahtamiseen ja loput sen lastaussiltaa pitkin taluttamiseen.

Niin helppoa sen on, kun sen osaa. Toivoa sopii, että sama pätisi kouluratsastukseenkin, sillä kyllä me sen osasimme, minä ja W molemmat – erillisinä yksikköinä ainakin.

2. Milja (VRL-00692) - Chanté VH14-031-0336
Chantén harja hapsottaa,
vaik radalle pitäis jo viipottaa.

Kampa käteen ja äkkiä letittämään,
muuten joudun tuomareille selittämään.

Ei parane radalle rumana mennä,
ettei sieltä ennen aikoja ulos lennä.

Kumilenkit vaan on kadoksissa taas,
äh, ja nyt ne ainoatkin pitkin poikin maas.

Hoitaja ne mulle nopeasti kerää
ja pian totean: tää riittää tällä erää.

Nyt kelpaa mennä tuomareiden eteen,
kauniina turpakarvasta kavionjälkeen.
3. Odelie (VRL-08973) - Nessrescue
Jännitti. Siis todellakin jännitti aivan liikaa. Harjasin Nessun mustaa kiiltävää karvaa jo todennäköisesti kolmatta varttia. En ollut saanut mitään aikaiseksi, en siis yhtään mitään. Tai no olihan tamman harja jo laitettu kauniisti sykerölle ja häntäkin letitetty, mutta varusteet lepäsivät edelleen lainakarsinan edessä odottamassa minua. Ryhdistäydyin, tai ainakin yritin, ja asetin satulan Nessun selkään. Se painoi korvansa ensin luimuun, mutta kääntyi sitten takaisin heinäkasan puoleen, jonka olin sille tiputtanut.
"Ootko kohta valmis?" innostunut ystäväni ilmestyi karsinan ovelle.
"No en ole, mä en taida pystyä tähän" sopersin ja hapuilin suitsia karsinan ulkopuolelta.
"Hei meneppäs tohon ulos haukkaamaan happea, mä laitan ton kuntoon" ystäväni totesi ja hätisti minut tallista ulos.

Ulkona oli kylmä, mutta kevyt lumikerros teki luonnosta kauniin ja niin tyynen. Se rauhoitti minuakin. Kiiltäväksi hinkatut hevosivat ravasivat hoitajineen vierestäni vähän väliä ja pärskivät innokkaan oloisina kylmässä alkutalven ilmassa. Kirpeä tuuli puhalsi aivoissa asti ja jäädytti viimeisenkin ajatuksen päästä, ihan jokaisen, jopa jännityksen. Meinasin palata jo talliin, kun tunsin kosketuksen olkapäälläni. Hämmentyneenä käännyin ympäri ja kohtasin smaragdin vihreät silmät ja pehmeän hymyn.
"Etkai sä taas jännitä?" miehen karhea ääni tuuditti minua ja sai polveni notkahtamaan.
"Mitä sä täällä teet?" hämmennyin ja kosketin miehen rintaa kevyesti.
"Tulin pitämään huolen, että vaimoni ei jännitä radalla ja että pikkuset on turvassa" hän vastasi ja painoi pehmeän suudelman huulilleni. Hänen kätensä liukuivat lantiolta vatsalleni. Vatsalleni, jossa kaksi pikkuista kasvoivat. Viimeiset kisat ja sitten oli aika heittää hyvästit ratsastukselle ainakin hetkeksi. Olin valmis. Olin valmis nousemaan hevosen selkään ja antamaan kaikkeni. Viimeisen ratsastukseni kunniaksi.

4. Otterley Wilson (VRL-12757) – Hopeatuulen Diamond VH14-031-0528
Kilpailuihin lähteminen Diamondin kanssa sujui kuten tavallista. Tamma oli puunattu ja letitetty ihan viimeisen päälle ja lopuksi paketoitu kuljetussuojiin. Kisahoitajan aloittaessa tamman maanittelua kuljetusautoon, kävin vielä viimeistä kertaa läpi pakkaamiani varusteita muistilistasta, jonka olin kerrankin fiksuna tehnyt itselleni.

”Kumilenkkejä löytyy, hakaneuloja löytyy, hiuslakkaa löytyy…” mutisin itsekseni tarkastaessani varustekaapin pienimmätkin lokerot. Suljin kaapin oven tyytyväisenä myhäillen ja luin listan vielä kertaalleen läpi. ”Totta kai suitset ja satula-” pysähdyin kuin seinään ja ryntäsin takaisin kaapille. Riuhtaisin kaapin oven auki ja tuijotin typötyhjää satulanpaikkaa.

”Kuka hemmetin saapas on vienyt mun satulan!” karjuin ja ryntäsin takaisin talliin etsimään johtolankoja niin Diamondin karsinapaikalta kuin myös tallin satulahuoneesta. Missään ei näkynyt jälkeäkään satulasta. Kello lähestyi uhkaavasti sitä aikaa, jolloin oli jo aivan ehdottomasti lähdettävä kohti Pikkulinnun talli ja näin jo sieluni silmin, kuinka suorittaisin Vaativan B:n rataa tyylikkäästi ilman satulaa. Samalla yritin epätoivoisesti kelata päässäni kouluratsastuksen sääntökirjaa miettien, hylättäisiinkö ratsukko tällaisesta tempauksesta.

”Terve Otter! Mitä te vielä täällä teette?” tallin ovelle ilmestynyt ratsuttajamme Andreas onnistui säikäyttämään minut perinpohjaisesti. ”Joku saamarin ku-” aloitan jupisemisen ja samalla katseeni naulautuu miehen taluttamaan hevoseen – tai tarkemmin sanottuna hevosen selkään. ”Mä antaisin sulle potkut, jos ei ois niin kiire!” ärjäisen ja nappaan satulan itselleni. Kiikutan sen täyttä kyytiä kuljetusautolle samalla sadatellen kuratahroja, joita juuri eilen illalla hinkuttamaani nahkapintaan on ilmestynyt.

”Löyty... kato kuinka rapanen… vaivalla hinkattu.. uudet työntekijät… pitäs syöttää poneille…” puuskutan istahtaessani vihdoin autoon. ”Miksei se kaasu oo jo pohjassa?” tuhahdan kisahoitajalleni, joka on armollisesti istunut ratin taakse, sillä minu kyydillä olisimme varmasti olleet jo ojassa. Kun auto vihdoin hurahtaa käyntiin, suljen silmäni, huokaisen ja nojaan syvälle pelkääjänpaikan penkkiin. Kilpailut – täältä tullaan!

5. Pulmu N. (VRL-00102 - Enzo VH13-013-0077
Ketähän huomisiin kisoihin tulla tupsahtaa,
toivottavasti ne satulasta alas radalla muksahtaa.

Herätyskello aamulla soimaan pärähtää,
makoisilta unilta kehtaa herättää.

Pitää laittaa tukka nopeasti nutturalle,
täytyy toivoa etten näytä sutturalle.

Perhanan koni verkassa pukkihyppyjä tulittaa,
kehtaankohan sitä raipalla kurittaa?

Kun raippa alkaa tiuhaan viuhtoa,
alkaa toimihenkilöllä pilliin puhallus kiehtoa.

Onneks tajuan heti lopettaa,
sekös kanssakilpailijoita sapettaa.

6. wishmaster (VRL-02889) - Devilish Rotfuchs VH14-044-0053
Aamulla heräsin säpsähtäen 6:36 - olin nukkunut pommiin! Karjaisin muutaman ärräpään ampaistessani pikavauhdilla hampaidenpesun kautta talliin. Tallissa hääräili jo hikisenä Linda, joka lupautui lähtemään kanssani kisoihin. Huomatessaan minut, Linda pysähtyi paikoilleen katsoen minua kysyvästi kulmiensa alta. Vastasin samalla mitalla takaisin, kunnes hän osoitti jalkojani; olin unohtanut vaihtaa housut ja tyytyväisenä lampsin vielä pinkki-mustaruudullisissa flanellipöksyissäni.... Murahdin kyllästyneenä ja painelin takaisin sisään vaihtamaan housut. Ehdin matkalla jo manata moneen otteeseen, etten pääsisi tänään lainkaan kisapaikalle.

Vihdoin päästessäni takaisin tallille, oli Linda jo pakannut varusteita hevosrekan tavaratilaan. Niimpä loikkasin itse rekan rattiin ja ajattelin laittaa sen jo hyvissä ajoin käyntiin - vanha rousku kaipasi hyvää lämmittelyä ennen liikkeeseen lähtöä. Kääntäessäni avainta peltiromu vain yskähteli epätoivoisesti. Kirosin sydämeni pohjasta ja kuinka ollakaan useamman kokeilun jälkeen se hörähti käymään ruosteisesti, mutta käynnistyipähän ainakin! Juoksin talliin hakemaan Kettua, jolla olisi pitänyt olla jo kuljetusvarusteet päällä. Päästessäni karsinalle meinasin repiä hiukset päästäni ja karjaisin: "Linda!! Mitä mä olen sanonut Ketun jättämisestä vapaaksi loimi päällä!" Linda kiirehti karsinalle posket punoittaen ja hetken toljotimme hiljaisuudessa turpeen sekaan revittyä vasta ostettua kuljetusloimea. Ei auttanut, kuin hakea toinen loimi ja kiikuttaa revitty roskiin. Lastasin Ketun ja Nellan rekkaan, jotta voisimme päästä vihdoin liikkeelle.

Ajellessani kohti Pikkulinnun tallia, olin vieläkin aivan uninen, eikä silmäni meinanneet millään pysyä auki. Toisella kädellä mussutin pikaisesti väsäämääni aamiaisleipää, samalla höpötellen Lindalle niitä näitä. Äkkiä rauhallinen ajo kuitenkin muuttui joksikin aivan muuksi; valotauluun syttyi punainen stop-valo. Viskasin leipäni vahingossa lattialle ja tein hurjan jarrutuksen bussipysäkille. "Tää romu keittää taas! Pitää päästää paineet jäähdytysnestesäiliöstä...", huokaisin noustessani pihalle. Päästessäni käsiksi jäähdytysnestesäiliöön, en ehtinyt kuitenkaan ruuvata korkkia auki kuin muutaman kierroksen, ennen kuin se sinkosi varoittamatta valtavalla paineella maantien ylitse vastakkaisen puolen viljapellolle saakka. Hölmistyneenä jäin tuijottamaan, kun sininen korkki hävisi peltoon, enkä tosiaan tiennyt mitä tehdä. Päätin kuitenkin, että en tässä vaiheessa enää jättäisi kilpailuja väliin, joten hyppäsin takaisin rattiin ja lähdin ajamaan ilman korkkia kisoihin.

Kuin ihmeen kaupalla pääsimme viimein saapumaan Pikkulinnun tallille, jossa kilpailut olivat jo käynnistyneet. Ei auttanut kuin painella vauhdikkaasti ilmoittautumaan, kun Linda jäi laittamaan ratsujani kuntoon.

7. Oresama (VRL-02753) – Dictator FIN VH13-031-0270
Ennen kuin sen päivän kilpailut virallisesti alkoivat, laskeutui ensimmäinen raskas lumihiutale Pikkulinnun tallin hiekkakentälle. Se suli heti, ja minusta se oli huolestuttava enne. Aikaisemmin olin odottanut kisojen ja oman luokkamme alkamista rauhallisena. Luotettava musta orini loi minuun violetin katseensa. Se oli rauhallinen. Se oli silmäillyt kohteliaasti muutamia tallin tammoja, jotka flirttailivat sille kauempaa haasta hiljaisina. Aamulla se oli kävellyt niin kiltisti kuljetusautoon, että minua oli itkettänyt kahdeksan minuuttia onnesta, mutta ei yhtään enempää, eikä kovin paljoa vähempää. Kilpakumppaneita kerääntyi hiljalleen ympärillemme räntäsateeseen, ja ensimmäisen luokan ratsastajat satuloivat ratsujaan lämmitelläkseen ne sivummalla ennen suoritusta. Raskas musta orini lepuutti päätään olkapäälläni hämmästyttävän kevyesti Olin sitonut sen halvalla riimunarilla kuljetusauton kylkeen. Kisojen alkuun, ensimmäiseen luokkaan oli kahvikupillisen verran aikaa. Ehtisin käydä tallin kioskilla.

Kirjoittanut: Pikkulinnun talli Aihe(et): Kilpailut, Koulukisat