Lunta tulvillaan, on raikas talvisää… Toisin kuin kyseinen laulu antoi ymmärtää, en nähnyt tätä pakkassäätä miten kovinkaan iloisena tai myönteisenä. Olin palannut jälleen kerran koulimaan vanhasta kisakonkarista entistäkin parempaa ratsua ja tällä kertaa olin päässyt jo yli Raisun jatkuvasta ihailusta. Jos totta puhutaan, nyt oli niin pureva pakkassää taas, ettei sitä pystynyt ajattelemaan taas mitään muuta kuin sitä, että olisipa valmennus piakkoin ohi. Pulmu oli samoilla kannoilla, mutta oli kuitenkin kavunnut suomenhevosorin selkään, vaikka jalustimet eivät varmastikaan mieltä lämmittäneet hohkaessaan kylmää saappaiden läpi. Raisu ei tälläkään kertaa ollut mistään vauhdikkaimmasta päästä, joten pääsimme jälleen kerran Pulmun kanssa perehtymään vauhtiin kannustavien liikkeiden pariin. Välillä laitoin ratsukon menemään taas avo- ja sulkutaivutuksia, mutta toisinaan oli ihan pakko antaa kaksikolle lupa mennä vapaammassa tahdissa lisättyä laukkaa, jotta hiki ei olisi jäätynyt kummankaan ihonpintaan. Lisätty ravi ja käyntikin tulivat suhteellisen hyvinä kakkosina. Joka tapauksessa meno oli hieman holtitonta ja minun oli aivan pakko kirota hiljaa mielessäni, miksi aina sattui tällaiset säät, kun olin lupautunut jonnekin valmentamaan. Jos jotain postitiivista tästä oli etsittävä, niin se, että ainakin Raisu oli kumman vauhdikas tänään pienten herättelyiden jälkeen. Ilmeisesti sitäkään ei huvittanut jäädä ulos yhtään pidemmäksi aikaa kuin oli tarve. Menimme valmennuksen liikkeet pikakelauksella läpi, eikä Pulmu ollut yhtään pahoillaan siitä, kun ehdotin treenien lopettamista hieman etuajassa.
