Siitä oli jo melkein kuukausi, kun olin viimeksi nähnyt Pulmun Kiti-tamman selässä. En tiedä, olisiko minun pitänyt olla iloinen heidän puolestaan vai kateellinen, mutta ratsukko oli selvästi entisestään kouliintuneet ja minun ei auttanut muu kuin alkaa suunnittelemaan heille viime kerrasta vaativampaa treeniä. Tällä kertaa olin kuitenkin iloinen siitä, että pakkasta ei ollut läheskään niin paljon, mutta toki pieni lumipyry toi omat pienet hankaluutensa asioihin. Kiti vaikutti varsin rauhattomalta ja Pulmu joutui tuon tuosta tyynnyttelemään sitä taputuksilla ja rauhoittavilla sanoilla. Tamma tuntui aina hetkellisesti rauhoittuvan, mutta vaikutti olevan kuitenkin koko ajan varpaillaan. Takaosankäännökset sekä avo- ja sulkutaivutukset menivät hieman pipariksi Kitin hötkyillessä ja sen ratsastaja joutui tuon tuosta keskittymään enemmänkin hevosen tyynnyttelyyn kuin varsinaiseen tehtävään. Kävelin heidän luokseen huppu korvissa ja pystyin vain toivomaan, että minun läsnäoloni saisi aikaan edes jonkinmoista positiivista vaikutusta. Onnekseni olin oikeassa, Kiti tuntui aavistuksen rennommalta, mutta tarvitsi edelleen myös hiukan minun tukeani vääntyessään aavistusta hankalampiin liikkeisiin. Lopulta palaset alkoivat loksahtelemaan paikoilleen ja pystyin taas huomaamaan, kuinka nopeasti oppivan hevosen kanssa olinkaan tällä hetkellä tekemisissä. Pulmukin huokaisi helpotuksesta ja alkoi hänkin rentoutumaan ihan urakalla. Vastalaukan osalta ei tälläkään kertaa ollut minulla mitään pahaa sanottavaa, eikä laukanvaihto käynninkään kautta saanut edelleenkään Kitiä huonoon valoon. Halusin ratsukon vielä valmennuksen loppuun vielä kertaalleen palaavan avo- ja sulkutaivutusten pariin, koska eihän nyt kertausta ikinä voinut olla liikaa. Jälleen Kiti oli hieman turhan epävarma, mutta Pulmun kannustavalla ratsastustyylillä se kuitenkin teki tehtävät loppuun asti. Kyllä vain, tälläkään kertaa Kiti ei tuottanut minulle pettymystä!
