Kati kysyi minulta tuossa joku tovi sitten, että ottaisinko Donnan vastuulleni ja minähän nyökyttelin heti sillä ajatuksella, että saisin vaihtelua noihin minun kolmeen suomenhevoseeni. Vaikka Donnan koulutusvaiheita on luonnollisesti tullut tässä seurailtua ja välillä apuanikin on kaivattu, päätin ensimmäisenä tarkastella tamman tilanteen perusteellisesti. Olisiko se jo valmis kisakentille? Onhan sillä tässä jo melko pitkään treenattu aktiivisesti. Donnahan sai reilu vuosi takaperin varsan, kun päätimme astuttaa sen jo kolmivuotiaana. Lopulta päädyin siihen lopputulokseen, että käymme ensin kokeilemassa jotkut pienet harkkakisat ja siitä sitten lähdemme etenemään tilanteen mukaan.
Tänään järjestin täällä Pikkiksessä esteharjoituskisat, joihin ilmoitin Donnan kahteen luokkaan. Ensin alle pikkuinen 60 sentin luokka, jonka se tulisi varmasti suorittamaan leikiten, ja siihen sitten päälle 80 cm.
Mutta luulo ei ole tiedon väärti. Donnan mielestä 60 sentin esteet olivat pelkkä vitsi. Heti ensimmäiselle tuli kielto. Uudella yrityksellä mentiin kyllä yli, mutta loppurata oli sellaista löntystelyä, että ei ole ennen nähty. Varmaan kaikki nauroivat meidän suorituksellemme, kun Donna mennä hölkötteli ravissa eteenpäin vailla huolen häivää. No, aika selvää, että viimeiseksihän sillä suorituksella ja ajalla tultiin.
Seuraava luokka, joka oli 80 cm, menikin sitten jo hurjasti paremmin. Kaasu löytyi vihdoin ja Donnan olemus muuttui innokkaammaksi. Sellainen olo minulle kyllä jäi, että olisi ne esteet saaneet olla Donnan mielestä vieläkin vähän korkeampia. Sijoituimme kuitenkin lopulta kolmanneksi, vaikka hetken aikaa pidimme hallussamme kakkossijaa.
Mitä tästä päivästä voimme päätellä: Jos ei halua nolata itseään, kannattaa jättää Donnan kanssa naurettavan helpot pikkuluokat väliin. Tämä päiväkirjamerkintä on hyvä merkitä jotenkin kivasti, että sitä lukiessa tulee mieleen ensimmäisenä ne päivän positiiviset puolet.
